Jukka Hankamäki Osaa ja uskaltaa.

”Varokaa, talo on tulessa!”

Sensuurin olemusta on usein havainnollistettu seuraavalla esimerkillä. Ajatellaanpa, että täydessä teatterissa syttyy tulipalo. Joku huutaa tällöin: ”Varokaa, talo on tulessa!” Niinpä ihmiset pyrkivät pelastautumaan ja ryntäävät ovia kohti, jolloin osa voi loukkaantua tai tallaantua kuoliaaksi. Mutta osa varmastikin säästyy liekeiltä saatuaan tiedon ajoissa.

Jos taas ilmoitus ei pidäkään paikkaansa, eli talo ei ole liekeissä, ryntäys oville on turha ja moni voi survoutua paniikissa tarpeettomasti. Tämän vuoksi viranomaiset haluavat estää väärät hälytykset.

Myös sensuuri palvelee samaa asiaa. Yhteiskunnasta halutaan eliminoida ”väärät hälytykset”, jotta kukaan ei joutuisi kärsimään turhaan. Tärkeimmäksi kysymykseksi nousee, mistä hälytyksen tiedetään olevan oikea tai väärä. Kuinka se voidaan todistaa?

Yhteiskunnalliset tilanteet poikkeavat monin tavoin tulipaloista. Asioita voidaan arvioida kiireettömästi ja kaikessa rauhassa. Paniikin vaaraa ei ole. Niinpä ei vallitse myöskään tallautumisen riskiä, vaikka esitetty mielipide olisi vääräkin.

Mielipiteen esittäjä voi tietysti vaatia välitöntä reagointia, mutta väitteen todenperäisyyttä on mahdollista arvioida tieteellisesti, jolloin se voidaan osoittaa epätodeksi tai todeksi. Jos tässä tilanteessa noudatettaisiin sensuuria ja paloviranomaisten tavoin kiellettäisiin mahdollisesti väärät hälytykset, väitteen todenperäisyyttä ei voitaisi arvioida. Tämä taas ohjaisi luottamaan sokeasti väitteen esittäjään tai hylkäämään hänen näkemyksensä perustelematta.

Sillä tavoin toimivat ihmiset ottaisivat kuitenkin järjettömän suuren riskin. Jos varoitus olisi todenperäinen eivätkä ihmiset toimisi, paljon ihmisiä kuolisi liekkeihin. Jos taas varoitus osoittautuisi epätodeksi ja ihmiset ryntäisivät oville, rytäkässä kuolisi tai haavoittuisi monia. Mikäli varoitus olisi epätosi ja ihmiset eivät tekisi mitään, tilanne olisi yhdentekevä ja huudahdukselle voitaisiin nauraa kuin vitsille. Ja mikäli varoitus osoittautuisi todeksi ja ihmiset toimisivat, voitaisiin tulipalon keskeltä pelastaa mahdollisimman suuri määrä ihmisiä.

Koska haitat ovat väärän varoituksen tapauksessa pienehköjä tai suorastaan mitättömiä mutta oikean varoituksen tapauksessa hyödyt olisivat haittoihin verrattuina suuria, on pidettävä parempana antaa varoitus myös siinä tapauksessa, ettei olla aivan varmoja, palaako talo.

Yhteiskunnallisissa keskusteluissa tilanne on vielä selvempi. Koska aikaa harkintaan on ja väärästä varoituksesta koituvat haitat voidaan niin muodoin minimoida, on suositeltava myös sellaisten hälytysten antamista, jotka mahdollisesti osoittautuvat vääriksi. Samoista syistä sensuuria pidetään haitallisena ja epätoivottavana. Juuri sensuuri veisi pohjan väitteiden todenperäisyyden arvioimiselta. Sensuurin vallitessa ei voitaisi siis ajoissa tunnistaa, mikä paloilmoitus on oikea ja mikä väärä.

Miksi sitten viranomaiset harjoittavat sensuuria ja rajoittavat sananvapautta esimerkiksi maahanmuuttoasioissa poliittiseen korrektiuteen vedoten? Kuinka kukaan haluaisi ottaa niin suuren riskin, että kieltää mahdollisesti oikean varoituksen?

Yksi syy on oman edun tavoittelu: esimerkiksi joku poliitikko voi katsoa, että sensuurista on hyötyä hänen uralleen eikä talon palamisesta olisi hänelle itselleen suurta haittaa. Hän saattaa olla varmistanut itselleen henkilökohtaisen pakoreitin, jonka päässä odottaa hyväpalkkainen virka tai kasa valtionyhtiöiden optioita. Toinen syy voi olla se, että tiedonkulkua estävä ihminen on jonkin ideologian pauloissa. Hän ei esimerkiksi välitä omasta tuhoutumisestaan tulipalossa vaan kuvittelee, että uskonto tarjoaa hänelle pakotien paratiisiin. Sellaista ihmistä on syytä varoa, sillä ollessaan välittämättä omasta kuolemastaan hän välittää vielä vähemmän muiden kuolemasta.

Sensuurin olemukseen kuuluu, että se on yleensä tietoista. Sensuurin harjoittaja siis tieten tahtoen kieltää joko oikeiksi tai vääriksi tietämiään väitteitä. Syynä on edellä mainittu oman edun tavoittelu. Tiedostamaton ja tarkoitukseton sensuuri puolestaan on harvinaisempaa, mutta sitäkin esiintyy. Tällöin ihminen toimii naiivin typerällä tavalla esimerkiksi sen vuoksi, että jokin laki määrää niin. Ihmisen huutaessa sairaala-alueella, että liekeissä oleva lasaretti on tulessa, joku dementoitunut hoidokki saattaa kieltää häntä kiljumasta vain sillä perusteella, että kovaääninen esiintyminen on paikan päällä kielletty.

Entä miltä asia näyttää huutajan kannalta? Se, joka tietoisesti antaa oikean varoituksen, toimii pelkästään reaktiomaisesti ja myös moraalisesti ongelmattomalla tavalla. Sellainen henkilö, joka tahattomasti tai tietämättään tulee huutaneeksi oikean varoituksen, on puolestaan harvinaisempi tapaus, ja useimmat heistä ovatkin arvaajia, joiden ennustukset toisinaan osuvat oikeaan. Se, joka tietoisesti huutaa väärän ilmoituksen, saattaa tehdä niin samasta syystä kuin sensuurin harjoittajakin: esimerkiksi tavoitellakseen huomiota. Ja sellainen, joka tietämättään tulee huutaneeksi väärän varoituksen, on puolestaan erehtyjä. Erehtyminen on kuitenkin inhimillistä ja moraalisesti ongelmatonta, koska siihen ei liity haitallista tarkoitusperää. Tällaista toimintaa voidaan sanoa myös eettiseksi ja älyperäiseksi, koska se tuo esille vaihtoehtoja. Erehtyjäksi osoittautuvaa voidaan pitää lisäksi jalomielisenä, sillä hän ottaa riskin maineensa menettämisestä.

Johtopäätösmäisesti on todettava, että sensuuri on melkeinpä kaikissa tapauksissa haitallisempaa kuin vääräksi osoittautuvan informaation tuottama vahinko. Niinpä viranomaisten kannattaisi taistella mahdollisimman laajan sananvapauden puolesta ja rohkaista ihmisiä tuomaan esille kaikenlaisia mahdollisia mielipiteitä. Ihmisiä ei tulisi rangaista mielipiteistään myöskään jälkikäteen, koska jälkikäteissensuurilla on taipumus kiertyä ennakkosensuuriksi, kun ihmiset pelästyvät tuomioita ja alkavat varoa sanojaan itsesensuurin muodossa.

Väitteiden todenperäisyyden arvioimista varten on tiede. Sekään ei tosin pysty ratkaisemaan arvo- eikä päämääräkysymyksiä, sillä arvot ja arvostukset sekä ihmisten ja ihmisryhmien mielipiteet harvoin ovat objektiivisesti oikeita tai vääriä. Mutta aikaa ajatteluun on.

Toinen tieteen heikkous on se, että tiede ei yleensä anna toimenpidesuosituksia. Tieteenharjoittajien tehtävä ei ole ottaa kantaa eikä kertoa, mitä pitäisi tehdä. Siksi tieteenharjoittajat usein jäävätkin seisomaan palavaan taloon, mikä ei suinkaan johdu heidän urheudestaan vaan tieteellisen sitoutumattomuuden ihanteesta. Pyydettäessä sellainenkin tieteenharjoittaja voi tosin auttaa palontorjuntasuunnitelman laatimisessa.

Sensuurin ongelmat ovat tulleet länsimaissa ajankohtaisiksi maahanmuuttokeskustelun myötä. Myös feminismin sekä vihervasemmistolaisen ideologian arvostelijoita ja heidän teoksiaan pyritään sensuroimaan viranomaistahoilla, yliopistoissa, mediassa ja julkisissa kirjastoissa.

Maahanmuuton arvostelijoita ja vastustajia on tuomittu rangaistuksiin, vaikka heidän varoitussignaaleitaan ei ole kyetty osoittamaan vääriksi. Sen sijaan on näyttöä niiden osoittautumisesta oikeiksi. Kun tuomiot eivät perustu järkeen vaan lain kirjaimeen, toimitaan kuin mielisairaalassa, jossa potilaat kieltävät palokuntaa työskentelemästä vain siksi, ”ettei sairaalassa saa melskata eikä huutaa”. Pahimmassa tapauksessa sensuuriin perustuvasta maahanmuuton lietsonnasta tulee itsemurhalahkolle ominainen joukkopsykoosi.

Piditkö tästä kirjoituksesta? Näytä se!

0Suosittele

Kukaan ei vielä ole suositellut tätä kirjoitusta.

NäytäPiilota kommentit (1 kommentti)

Tuula Hölttä

J. Sakari H. "Toinen tieteen heikkous on se, että tiede ei yleensä anna toimenpidesuosituksia. Tieteenharjoittajien tehtävä ei ole ottaa kantaa eikä kertoa, mitä pitäisi tehdä. Siksi tieteenharjoittajat usein jäävätkin seisomaan palavaan taloon, mikä ei suinkaan johdu heidän urheudestaan vaan tieteellisen sitoutumattomuuden ihanteesta."

Suurta sympatiaa yhden tieteen harjoittajan äitinä tuntien sanon, että ei tieteen heikkous ole se, että se ei anna toimenpidesuosituksia. Tämä johtuu siitä, että todellisten tieteen harjoittajien projekteissa on huomioitava hyvin paljon enemmän ns. epävarmuustekijöitä ja muuttujia kuin ruohonjuuritason arkipäivän päätöksenteossa ja toisin kuin esim. "väyrysen väitöskirjan" kaltaisia "tieteellisiä julkaisuja" tuottavassa "puoluepoliittisessa tieteessä".

Lääketieteellistä tutkimusta tekevä "lapsein" oli pikkuisen katkera esim. siitä, että rokotusohjelmien lanseeraajia syytetään nyt esim. narkolepsian aikaansaamisesta, kun kaikki ihmiset ovat kuitenkin yksilöitä, joista jotkut reagoivat negatiivisesti asioihin, joihin suurin osa kuitenkin reagoi positiivisesti, ja joiden henki voidaan rokottamalla säästää.

Hän esitti tämän kysymyksen, johon en osannut vastata: Olisiko parempi, että riskit huomioiden kaikki ihmiset jätettäisiin rokottamatta, ja tästä syystä sairauteen menehtyneiden määrä saattaisi olla suurempi kuin rokotusohjelmien vuoksi menehtyneiden?

Toimituksen poiminnat

Tämän blogin suosituimmat kirjoitukset

Sivut