Jukka Hankamäki Osaa ja uskaltaa.

Miten pilataan Suomen korkeakoulujärjestelmä?

Opetusministeri Sanni Grahn-Laasosen (kok.) asettama työryhmä jätti äskettäin toimeksiantajalleen ehdotuksen, jolla yliopistojen ja ammattikorkeakoulujen rahoitus yritetään sitoa entistäkin tiukemmin suoritettujen tutkintojen määrään.

Valmisteluryhmän ehdotuksen mukaan tutkintojen osuutta yliopistojen rahoituksessa kasvatettaisiin nykyisestä 19 prosentista 30 prosenttiin ja ammattikorkeakoulujen nykyisestä 40 prosentista 56 prosenttiin.

Kun STT kysyi Grahn-Laasoselta, ”onko vaarana, että korkeakoulujen tutkintoja painottava rahoitusuudistus johtaa tasosta tinkimiseen?”, hänen vastauksensa oli:

–  Sellaista vaaraa ei saa olla. Laadun vahvistaminen ja edistäminen on nimenomaan vision ytimessä.

”Ei saa olla.” Ministeri siis kieltää sen, mihin hänen työryhmänsä toimintaa tosiasiallisesti ohjaa. Samaan tapaan voisi sanoa lapselle, että ”älä itke”, tai köyhälle, että ”kerjuu kielletty”. Tyypillistä kokoomuslaista politiikkaa. 

 

Yliopistojen simputusmalli mädättää tieteiden sisällöt

On tietysti hyvä, että yliopistoistakin valmistutaan. Mutta. Yliopistojen ulkopuolelta tarjotut tuloksellisuusvaatimukset ovat johtaneet yliopistojen hallintovirastoja solmimaan kunnianhimoisia sopimuksia, joiden toteuttaminen on siirretty oppiaineiden vastuulle ilman käsitystä siitä, mitä laitoksilla tehdään, miksi laatu pitäisi korvata määrällä tai kuinka määrä saataisiin loihdituksi laaduksi.

Rahankiilto silmissä ja kuristusköysi kaulan ympärillä harjoitettu tutkintotehtailu on jo nyt johtanut tieteen tason laskuun.

Esimerkiksi väitöskirjoja sorvataan mitättömistä ja tieteellisesti mielenkiinnottomista aiheista, ja eräillä disipliinimäisillä tieteenaloilla aiheet ovat päässeet jopa loppumaan.

Tutkintojen rimaa alennetaan, jotta kukaan ei mahtuisi ryömimään alta. Useimmat yliopistot ovat poistaneet väitöskirjojen arvosana-arvostelun, jotta tieteen tason lasku voitaisiin tehokkaammin peittää.

Eräs tieteellinen petos on hyväksyä artikkeleista kootuja nippuväitöskirjoja. Niissä harvoin pystytään osoittamaan sen enempää asiakokonaisuuksien hallintaa kuin kykyä teorioiden muodostamiseen.

Artikkelit sopivat keskustelujen käymiseen, mutta tieteen ydin ei voi olla sormetusdemagogiaa: irrallisia, esitteleviä ja hätäisesti kirjoitettuja raportteja. Silppuisissa artikkeleissa harvoin voidaan teorioida, kuten oikeissa väitöskirjoissa, jotka ovatkin monografioita. Sen sijaan artikkeleissa julkaistaan kertakäyttötietoa, joka vanhenee nopeasti.

Artikkeliraportointi voi sopia luonnontieteellisen datan välittämiseen, mutta humanististen tai yhteiskuntatieteiden opinnäytteiksi ei artikkelipinoista ole. Omasta mielestäni väitöskirjoilta tulisi vaatia monografiamuotoa, kun taas artikkelinivaskojen hyväksynnän pitäisi olla poikkeus, johon vaaditaan erityiset perustelut.

Nykyisin asia on käännetty vice versa. Oikean väitöskirjan kirjoittajia vaaditaan perustelemaan, miksi he eivät julkaise artikkelipinotavaraa. Nippuväitöskirjoja väsää nyt kolme neljäsosaa jatko-opiskelijoista, joita sanotaan harhaanjohtavasti ”tohtoriopiskelijoiksi” tai ”väitöskirjatutkijoiksi”, kun taas perustutkinto-opiskelijoita tituleerataan ”maisteriopiskelijoiksi”. He varmaan tukehtuisivat suihkuun, jos eivät laskisi leukaansa vähän.

Pahinta on, että kiero rahoitusmalli on ohjannut kohottamaan artikkelijulkaisemisen ihanteeksi. Sen tuloksena opiskelijat ovat menettämässä kykynsä kirjoittaa akateemista proosaa ja ajatuksia sisältävää esseetekstiä.

Eräs vääryys on yhteisartikkelien hyväksyminen opinnäytteiksi. Artikkelijulkaisemista puolustettaessa vedotaan usein sääntöön, jonka mukaan kirjoittajien oman työn osuutta pitää valvoa. Toiveista ei kuitenkaan seuraa tosiasioita. Käytännössä väittelijän oman työn osuus ei ole mitenkään osoitettavissa artikkeleista, joissa on parikymmentä sivua tekstiä ja kolme tai neljä kirjoittajanimeä päällä.

Sitä paitsi kaikki kolme tai neljä saavat vieläpä käyttää samoja artikkeleita väitellessään kukin omalla tahollaan, joten ei ole ihme, että tohtoriksi väittelevien määrä on kahdessakymmenessä vuodessa moninkertaistunut.

Asukaslukuumme suhteutettuna Suomessa suoritetaan 3–5-kertainen määrä tohtorintutkintoja verrattuna esimerkiksi Yhdysvaltoihin, Ranskaan, Saksaan ja Japaniin, jotka kaikki pitävät itseään tieteen suurvaltoina.

Jo tuloksellisuuden ja johtamisen käsitteet ovat karkeita yliopistoyhteisöön. Olen asettanut tiedepoliittiseksi tavoitteekseni sen, että hiostavaksi koetusta rahoitusmallista luovutaan ja palataan monessa muussa Euroopan maassa vallitsevaan malliin, jossa yliopistot saavat julkisen perusrahoituksensa ilman turhaa ehdollistamista, niin kuin tieteen vapauteen kuuluu.

 

Tiedepoliittinen inflaatio syö tutkintoja ja oppilaitoksia

MTV3:n jutussa Sanni Grahn-Laasonen viittaa ”laadun vahvistamisen ja edistämisen” tueksi visioon, jonka yhtenä tavoitteena on, että vuonna 2030 vähintään puolet nuorista aikuisista suorittaisi korkeakoulututkinnon.

Vasemmiston ja liberaalin porvariston mielestä sivistyksen taso nousee, kun tutkintotodistukset saadaan mahdollisimman moniin käsiin.

Tällä logiikalla opetusministeriön kannattaisi perustaa postimyyntiliike ja lähettää maisterinpahvit jokaiseen kotiin.

Mikäli kokoomuksessa vaivauduttaisiin ajattelemaan omien liiketaloudellisten ihanteidensa mukaan, huomattaisiin, että monistamalla tutkintojen arvo oikeastaan laskee.

Miten käykään aidoille tuotteille, jos markkinoille ilmestyy väärennöksiä? Ensisijaisesti putoaa aitojen arvo.

Näin kävi myös opistoasteen uudistuksessa. Ammattikorkeakoulut pyrkivät profiloitumaan yliopistoiksi valehtelemalla englanninkielisissä nimissään olevansa ”soveltavien tieteiden yliopistoja” (university of applied sciences). Tämä nimenkäyttöoikeus pitäisi ottaa opistoilta pois.

Soveltavat tieteet ovat yliopistoissa harjoitettavia tieteitä, kuten soveltava matematiikka ja soveltava filosofia, jotka ovat hyvin teoreettisia tieteenaloja.

Ammattikorkeakoulut ovat opistoja, joten niistä sopisi käyttää tätä suomen kielen sanaa, kun taas englanniksi sama asia on school.

Kansainvälisyyskiimaisissa kauppaopistoissa etukenosta otetaan kaikki irti. Esimerkiksi Suomen Liikemiesten Kauppaopisto ”on nyt Business College Helsinki” ja Kauppiaitten Kauppaopisto Mercuria Business College. Niiden rinnalle on tullut Helsinki School of Business, jossa voi suorittaa MBA-tutkintoja brittiläisen, vuonna 2005 yliopistostatuksen saaneen University of Northamptonin alaisuudessa.

University of Northampton puolestaan vetoaa mielellään ”pitkään historiaansa”, sillä paikkakunnalla toimi samanniminen yliopisto neljän vuoden ajan 1200-luvulla.

Merkonomien hätäily urapolkunsa vuoksi tuo mieleen 1980-luvun juppivuodet ja tietysti myös 1990-alun talouskrapulan. Koulutuksen inflaatio on ollut samanlaista kuin rahan arvon piiloinflaatio nykyisin, kun asunnot maksavat enemmän kuin aurinkokunta – ainakin tasehäiriön paljastumiseen ja kuplan puhkeamiseen asti.

Tittelitaudista johtuu, että vasta todellisten suoritusten kautta nähdään, kuka pystyy sanomaan asioista jotakin merkityksellistä.

 

Kansainvälisyyskylvetys mitätöi kotikieltä ja hämärtää ajattelua

”Laurea”, ”Omnia”, ”Stadia”, ”Studia”, ”Metropolia”, ”Helia” ja ”Praktikum”.

Samalla kun ammattioppilaitokset harjoittelevat lorem ipsumia kuvitellen, että asemansa tulee muka jotenkin tieteellisemmäksi pseudolatinaa lukemalla, Suomen valtio puolestaan ottaa kaiken irti koulutusresursseistamme uhkaamalla myydä ne ulkomaalaisille.

Yleisradion uutiset kertoivat vuosi sitten, että ”[s]uomalainen koulutusvientiyritys Edunation aikoo tuoda suomalaisiin korkeakouluihin 150 000 ulkomaista tutkinto-opiskelijaa vuoteen 2020 mennessä”.

Ahneet firmat aikovat siis myydä suomalaisissa yliopistoissa ja korkeakouluissa annettavan koulutuksen ulkomaalaisille välityspalkkiota vastaan. Yliopistojen yksityistäminen on luonut tähän mahdollisuuden, sillä yliopistot voivat solmia sopimuksia melko vapaasti.

Eräs vääryys suomalaisia ihmisiä vastaan vallitsee myös siinä, että verovaroilla on tarjoiltu ilmainen tai puoli-ilmainen yliopistokoulutus muualta tuleville, jotka pääsevät hyödyntämään lähes maksuttoman koulutusjärjestelmämme edut suomalaisten ihmisten maksaessa kaiken ja jäädessä tulijoiden vuoksi vaille omaa opiskelupaikkaa.

Muutamat yliopistot ovat asettaneet oikein tavoitteekseen, että opiskelijoista ja tutkijoista tietty osuus, esimerkiksi 15–30 prosenttia, olisi ulkomaalaisia. Mikään itseisarvo ulkomaalaistuminen ei kuitenkaan ole, eikä siitä ole osoitettu olevan mitään sellaista hyötyä, joka loisi sille poliittisen tai tieteellisen oikeutuksen.

Opiskelijaliike, joka on asettunut tukemaan ulkomaalaisten rekrytointia, ei ymmärrä omaa parastaan eikä sitä, kuinka vääristyneitä myös opiskelijoiden vaihtosuhteet ovat. Ulkomailta on tätä nykyä huomattavasti suurempi määrä opiskelemassa Suomessa kuin suomalaisia on opiskelemassa ulkomailla, joten lisää tänne ei tarvita eikä voida ottaa myöskään vaihdon verukkeella. Tieteen kansainvälisyys edellytä maahanmuuttoa eikä koulutuksen jakamista lahjaksi.

Yliopistot kuitenkin muuttuvat sulaksi vahaksi ja hallintovirastojen byrokraatit menevät tainnoksiin, kun sanotaan sana ”kansainvälisyys”. Kansainvälisyyteen pakottamisesta ja ohjaamisesta on tehty ideologinen normatiivi, joka vahingoittaa kotimaista kulttuurielämää ja kotimaisten kielten asemaa. Kun suomalaisessa tieteessä ei saa puhua suomea, pyritään vetämään matto suomen kielellä esitettävän tieteen ja etenkin yhteiskuntakritiikin alta. 

Virhe on ollut myös puolikoulutettujen opiskelijoiden lähettäminen ulkomaille. Ulkomailla oleskelu kuuluu nykyisin pakollisena melkein jokaiseen perustutkintoon, jonka suorittaminen ikävästi katkeaa opiskelijan kadotessa Brysseliin bailaamaan tai Britanniaan ”I like ice cream” -englantia puhumaan.

Ulkomailla oleskelun resurssit kannattaisi suunnata jatko-opiskelijoille tai valmistuneille tohtoreille, joilta voi odottaa jonkinlaisia tieteellisiä valmiuksia sekä kykyä tieteellisten asiantuntijavaikutteiden omaksumiseen, jakamiseen tai välittämiseen.

 

Koulutuspolitiikan mahtipontinen moraaliposeeraus ja ristiriitainen dekadenssi

Nykyinen hallitus kuittasi pakolaiskriisin kuluja ottamalla satoja miljoonia yliopistoilta, ja edellinen hallitus puolestaan vei vielä enemmän ammatillisesta ja perusopetuksesta, joten myöskään vasemmisto-opposition ei pitäisi aivan pian päästä ratsastamaan nykyhallituksen virheillä.

Tämän kuun alkupuolella Yle uutisoi ammattikoululaisesta, joka opiskelee kotona sähköasentajaksi samalla, kun hänen äitinsä katselee miehentaimen toimettomuutta kaulin kädessään ja kallella kypärin.

Eräs ystäväni puolestaan aloitti äskettäin ammattikorkeakoulun ja valitti ensi töikseen opetuksen vähyyttä ja kreisin vieraantunutta tunnelmaa sekä opetuksessa vallitsevaa huonoa otetta.

Suurin osa ammattioppilaitosten opetuksesta järjestetään etäopetuksena, opettajat eivät viitsi tulla paikalle, ja kukaan ei opi mitään. Tämä voi tosin johtua yhtä hyvin rahoituksen leikkaamisesta kuin siitä, että opettajat käyttävät rahoituksen vähentämistä tekosyynä välinpitämättömyyteensä.

Yhtä kaikki, nämä ovat tuloksia koulutuspoliittisesta dekadenssista, joka maassamme vallitsee, ja kaiken edellä olevan sanoin tieteen ja opetuksen hyväksi – en tappioksi.

Piditkö tästä kirjoituksesta? Näytä se!

10Suosittele

10 käyttäjää suosittelee tätä kirjoitusta. - Näytä suosittelijat

NäytäPiilota kommentit (10 kommenttia)

Käyttäjän erkkilaitila1 kuva
Erkki Laitila

Olen paljolti samaa mieltä.

Saattaa olla, että laajan monografiaväitöksen tekeminen vaatii henkiöltä satakertaisen määrän resursseja "nippuun" verrattuna, koska jälkimmäisessä tiimissa on yleensä valmis tutkimuskäytäntö, aihe, viitekehys, kollegat, yhteydet konferensseihin yms ja todellakin artikkelien vastuiden järjestely porukassa on optimointia jos mikä.

Monografian kirjoittaja sen sijaan joutuu luomaan koherentin kuvan aiheestaan ja joutuu tarkastajien silmätikuksi, mikäli yksikään väärä tempaus on eksynyt joukkoon. Tunnetusti sellaisen kirjoittaja ei helposti ilmaista kumppania löydä tarkistamaan virheitä ja oikosulkuja, mikä tulee nippuväitöskirjoissa ihan kuin luonnostaan etuna.

Pitäisi olla kahdenlaisia väitöstutkimusmalleja, itsenäiset ja epäitsenäiset, ja jälkimmäisiin suhtauduttaisiin varauksella, sillä sehän on tavallaan plagiointia kavereilta.

Käyttäjän hankamaki kuva
J. Sakari Hankamäki

Juuri näin.

Eipä muuten ihme, että syntyy "metayliopistoja", kun virallis-formaali yliopistoyhteisö on korruptoitunut.

Käyttäjän MattiKarnaattu kuva
Matti Karnaattu

Oman näkemykseni mukaan, siinä menty taaksepäin kun meillä on systeemi jossa julkisella virassa pitää jonkinlainen akateeminen hömppätutkinto suoritettuna ja sitten massatuotetaan tutkinnon saaneita ihmisiä että löytyy virastoihin "oikeanlaisia" ihmisiä.

Tuolla ei vaan välttämättä ole mitään tekemistä tieteen kanssa, että rakennetaan sellainen liukuhihna ihmisille.

Jos nyt pohtisi sitä mikä on yliopiston syvin olemus ja mikä saa sen niin sanotusti toimimaan niin sehän on samanhenkisten ihmisten verkostoituminen joilla kiinnostusta tuottaa tietoa ja tiedon jako. Ihminen oppii, kun sitä kiinnostaa ja se ottaa asioista selvää. Ja sitten kun tulee seinä vastaan, kysytään siltä kuka tietää. Sitä varten tarvitaan samanhenkisiä ihmisiä ympärille.

Tästä sitten päästään siihen, että jos nyt oikeasti haluaisi tuon toimivan parhaalla tavalla niin liukuhihnan sijasta pitäisi olla jokin mekanismi missä kerätään ihmisiä joilla motivaatio tietää asiata X kaikki ja tuottaa oman panoksensa, mielellään niin että perus tutkimuksen myötä tuottaa jotain mikä vaikuttaa miljardin ihmisen elämään tällä pallolla ja että on ihmisiä lisää keneltä voidaan kysyä.

Tämä nyt vain minun pohdintani. Mielestäni koulutusta pitäisi kehittää enemmän verkostoituvammaksi ja hyödyntää Internettiä joka on joka torpassa, kuin että tekisi siitä liukuhihnan virkojen täyttämiseksi.

Käyttäjän hankamaki kuva
J. Sakari Hankamäki

Olen samaa mieltä siitä, että ei tulisi tuottaa tutkintoja vain virkojen täytteeksi, jos virkoja ei ole.

Mutta olen eri mieltä käsityksestä, että virkatutkinnoista tulisi luopua.

Itse asiassa kelpoisuusvaatimuksia pitäisi pysyttää tai kiristää, mikäli niihin muodollisesti pätevöittäviä tutkintoja myönnetään kevyillä kynänkäänteillä.

Virkatutkintojen välttämättömyyttä ja pätevyysvaatimuksia puoltaa toki myös yhteiskuntakäytäntö: onhan toki parempi, että potilasta hoitaa osaava lääkäri ja että oikeudessa tuomitsee lain tunteva tuomari.

Sivistys sopii tietenkin kaikille, joten omaksi tappiokseenkaan opiskelemista en haluaisi estää, vaikka tutkinnosta ei olisikaan taloudellista hyötyä viran muodossa.

Kriteerien säilyttämistä ja kohottamista kannatan kyllä.

Käyttäjän MattiKarnaattu kuva
Matti Karnaattu

Siis joo, kyllä virkatutkintoja tarvitaan siellä missä asialla on merkitystä. Lääkäri on oikein hyvä esimerkki. Tämä on asia mikä tarvitsee koulutusta ja tutkintoa.

Nykypäivänä, lääkäri tosiasiassa ei ole kaikkitiettävä vaan se keskeinen juttu on se perustuntemus saada nopeasti käsitys mikä on ongelmana ja osataan puristella ja kuunnella oikeasta paikasta. Lääkärin käytännössä tarvitsee nähdä potilas.

Mutta lääkärin ei tarvitse tietää kaikkea. Kyllä siinäkin työssä otetaan niin sanotusti Google esiin ja katsotaan detaljit jostain tietokannasta. Tiedän tapauksen missä lääkäri teki tämän potilaan vieressä, että "minun pitää nyt tehdä toimenpide mitä en ole ikinä ennen tehnyt" ja kaivoi tietokoneelta jonkun tutoriaalin.

Ja teki aivan oikein, verrattuna siihen että olisi sähläillyt. Ei se nyt ole tavatonta muuallakaan asiantuntijatyössä että katsotaan jostain Youtubesta video-ohje johonkin tiettyyn juttuun. Vaikka ymmärrys asiasta löytyy, tarvitsee asian toistoa ja että operaatiossa oleva detaljitieto saadaan siihen aivoihin käsille.

Tästä päästään siihen minun käsitykseen asiasta:

On ensisijaisen tärkeätä saada yleissivistäviin asioihin ymmärrys, ja ihmiset tarvitevat elinikäistä oppimista jossa nostetaan ajattelua korkeammalle abstraktiolle. Yksinkertaistettuna yhteenlaskusta topologioiden hahmoittamiseen pitää kiivetä muutama askel.

Mutta sitten kun on kyse jonkun työn pätevöityksestä, niin siinä voi olla focusta että työtehtävän vaatima perusasioiden ymmärrys ja ajattelun taso löytyy. Siinä on muuten melkoisen suuri hajonta mitä eri asiat vaatii, että onko aivokirurgi vai joku Kelan virkailija, kun jälkimmäisen töitä korvaa robotit jotka eivät ajattele mitään.

Tuolla fokuksella tarkoitan sitä, että järkyttävä määrä Virallisen Oppilaitoksen Opintoviikkoja on vähän huono mittari kun pitää olla opintoviikkomäärä jossa sitten on täytteenä ties mitä ruotsin kieltä tai ympäristöekologiaa joka ei liity siihen ammatin pätevöitymiseen millään tavalla.

Tuo liukuhihna opintoviikkojen täyttämiselle ja tutkinnon saamiselle on häiritsevän vieraantunut siitä mitä työ itsessään vaatii. Ei ne opintoviikot kerro pätevyyttä. Itseasiassa aivoja ei edes kannata täyttää nippelitiedolla vaan keskittyä nostamaan sitä ajattelun tasoa. Oppimaan sen mistä se tieto löytyy, että voi suoriutua asioista, ja perusteiden hyvää tuntemusta.

Keskittymällä niihin työn vaatimiin perusteisiin voisi niitä pätevöityiksiä eri asioihin yksinkertaistaa kun kuitenkin tarvitaan sitä toistoa tekemisen kautta ja omaa kiinnostusta.

Sitten kun on kyse uuden tiedon tuottamisesta ja jakamisesta, tieteen tekemisestä, niin se on sitten vähän eri juttu. Pitää olla yksilötasolla merkittävä kiinnostus perehtyä eikä ole mitenkään selvää, että uutta tietoa saadaan aikaiseksi ja hankala mitata, mutta kyllähän tuollainen verkostoituminen tarvitaan tiedon tuottamiselle ja jakamiselle.

Lyhyesti: Ajattelun tason mittaaminen eri asioissa kaipaisi käytännöllisempiä prosesseja kuin opintoviikot ja tutkinnot. Varsinkin kun tarvitaan sellaista monitieteellistä ajattelua myös.

Käyttäjän MattiKarnaattu kuva
Matti Karnaattu

Vähän asiaa sivuten, tällainen hyppäsi näytölle: http://hankamaki.puheenvuoro.uusisuomi.fi/173914-k...

Kirjoitit viisaita sanoja tässä.

Käyttäjän KansalainenKane kuva
Markku Nieminen

"Kun STT kysyi Grahn-Laasoselta, ”onko vaarana, että korkeakoulujen tutkintoja painottava rahoitusuudistus johtaa tasosta tinkimiseen?”, hänen vastauksensa oli:

–  Sellaista vaaraa ei saa olla. Laadun vahvistaminen ja edistäminen on nimenomaan vision ytimessä."

Tämä ilmiö alkoi näkyä opetuksessa ja valmistujissa jo edellisen samansuuntaisen "uudistuksen" jälkeen, ja vuorenvarmaa on, että tilanne ei ainakaan parane siitä!

Kohta aasikin saa loppututkinnon. Noin karrikoidusti ilmaistuna!

Käyttäjän ahkalevisalonen kuva
Kalevi Salonen

Sakarin kirjoituksen voi tiivistää yhteen sanaan: KATASTROFI.

Tosin mitä muuta voi odottaa, jos asiantuntemattomat poliitikot pääsevät päättämään niin tieteestä kuin opetuksestakin. Asiantuntemusta maasta löytyy, mutta sillä ei ole mitään painoa, kun ministeri kolmikymppisen elämänkokemuksellaan on keksinyt kokeilukulttuurin ja muita korkealentoisia ajatuksia.

Tässä tilanteessa on täysin turhaa yrittääkään puuttua yksityiskohtiin, sillä katastrofista päästään ulos vain muutoksilla opetus- ja tutkimusalan ylimmässä johdossa. Maahan pitää perustaa tiede- ja opetusministeriö, josta politiikka on siivottu pois, ja määräaikaisena vastuuministerinä pitäisi olla käytännön toiminnassa ansioitunut tutkija. Jos tähän ei mennä, Suomen mahdollisuudet kansakuntien joukossa ovat enää toimia toisten vasallina.

Käyttäjän erkkilaitila1 kuva
Erkki Laitila

Niinpä, Kalevi.
Ja tieteen tilasta on vain lyhyt matka IT-osaamisen tilaan, joka kaatuu samassa rytäkässä mahdottomuuteensa, kun ei osata kouluttaa ihmisiä ajattelemaan.

Käyttäjän MattiKarnaattu kuva
Matti Karnaattu

Suomessa IT-osaamisessa on mahdollisesti sitä efektiä, että ne ketkä osaa eivät opeta.

Ja osaamista ei välttämättä siellä koulun penkillä ole edes hankittu.

Toimituksen poiminnat

Tämän blogin suosituimmat kirjoitukset

Sivut