Jukka Hankamäki Osaa ja uskaltaa.

Tom of Finlandin uusrenessanssi – Suosion syyt

  • Tomin kultakauden mieskuva oli erilainen.
    Tomin kultakauden mieskuva oli erilainen.

Dome Karukosken elokuva Tom of Finlandista saa tänään ensi-iltansa Suomen elokuvateattereissa. Karukoski tunnetaan Taideteollisen korkeakoulun lopputyöstään ”Tyttö sinä olet tähti” (2005) ja elokuvastaan ”Mielensäpahoittaja” (2014), joten ehkä hän halusi tehdä nyt jotakin maskuliinisempaa – välttelemättä kuitenkaan pahoittamasta kaikkein tätimäisimpien katsojien mieltä.

Tom of Finlandin piirrokset tulivat tunnetuiksi niin sanotun seksuaalisen vallankumouksen vuosina 1960- ja 1970-luvuilla. Touko Laaksosen piirtämät maskuliiniset hahmot auttoivat räjäyttämään myytin homomiesten ”naismaisuudesta” ja ”neitimäisyydestä”. Sen vuoksi homojen tuolloinen vapautusliike otti ne omikseen. Niin yksilöt kuin homojen järjestötkin rakensivat kuvien ympärille identiteettiään lähes kaikissa maailman maissa.

Joitakin nykyihmisiä saattaa risoa se, että Laaksosen taiteilijanimessä Suomi-brändi on vahvasti esillä, ja hän onkin ollut alun alkaen tunnetumpi Suomen ulkopuolella kuin kotimaassaan. Suomalaiset eivät aina oikein oivalla, mistä kaikesta Suomi oikeastaan tunnetaan, jos asiaa kysytään poistumalla hetkeksi tästä nahkamiesten lähes pyhäksi julistamasta maasta, jonka pääkaupungillakin on monien mielestä sangen omituinen nimi.

Entä mikä on tehnyt Tom of Finlandin kuvista jälleen niin suosittuja, että niitä löytyy seiniltä ja lakanoistakin? Kuinka voidaan selittää, että jää on sulanut Tompan ympäriltä niin, että eräs perussuomalainen kaupunginvaltuutettu antautui ehdottamaan Tom of Finlandin patsasta pystytettäväksi kansalaistorille, Helsingin uuden keskustakirjaston eteen? (Aloite tosin tyrmättiin, sillä vihervasemmiston ja liberaalin porvariston mielestä sen teki ”väärä taho”.)

Tom of Finlandin kuvat elävät jälleen renessanssia, sillä homot pyrkivät vapautumaan nykyisestä seksuaalivähemmistöliikkeestä. Feministien valtaan ajautunut seksuaalivähemmistöliike on pitkään pyrkinyt kieltämään homoseksuaalisuuteen liittyvän maskuliinisuuden. Miehekkäänä homona esiintyminen on arvotettu kielteisesti 1990-luvulta jatkuneen queer-teoreettisen vallankäytön piirissä, jossa on painotettu transgenderismiä ja transsukupuolisuutta huomaamatta, että sukupuolieron kaksiarvoisuus on myös näillä käsitteillä operoimisen taustaehto. Feminismin korkokenkä on polkenut miesten kulkusia väitteillä ”sukupuolettomuudesta”.

Tämä postmodernismin ja jälkistrukturalismin varaan perustettu argumentaatio ei ole vastannut homojen valtaosan peruskokemuksia lainkaan. Sukupuolieron yleistä merkitystä ole voitu johdella sellaisten melko marginaalisten vähemmistöjen mielipiteistä, jotka seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjenkin piirissä muodostavat vähemmistön. Kaksiarvoisen sukupuolieron yhteiskunnallista merkitystä ei ole voitu eikä haluttu alistaa ”vähemmistön vähemmistöjen” päätäntävaltaan varsinkaan siksi, että suuri osa kaksiarvoisen sukupuolikäsityksen ulkopuolelle asettuvista poikkeamista ovat lääketieteellisesti määriteltävissä (kuten esimerkiksi Kilnefelterin syndrooma).

Tässä valossa nykyisen seksuaalivähemmistöliikkeen omaksuma kaksiarvoisen sukupuolieron kiistämisyritys on merkinnyt taantumista Tom of Finlandia edeltäneeseen aikaan, jolloin homot kärsivät neitimäisyyden leimasta ja homoja pidettiin virheellisesti ”kolmantena sukupuolena”. Tom of Finlandin nousu suosioon ei puolestaan heijastele konservatiivisuuden paluuta, vaan se merkitsee halua voittaa queer-teoreettisen ja feministisen politiikan aikaan saama takaisku, jonka vaikutuksesta homot yritettiin lavastaa munattomiksi, sukupuolettomiksi, naismaisiksi tai (kuten nimikin sanoo) jotenkin ”oudoiksi”.

Kun homojen vapautusliike muuttui yleiseksi seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen järjestöbyrokratiaksi, suoruus ja avoimuus katosivat järjestöjyrien alkaessa oikeuttaa itseään normalisaation ja ”asiallisen tiedon” jakamisella huomaamatta lainkaan, kuinka alistuvaa tuo puolustelu oli. Nykyisin sateenkaarilipusta ovat jäljellä vain punavihreät kaitaleet, kun Seta ry toimii feministien perhepoliittisena maahanmuuttojärjestönä, joka kätilöi maahamme mahdollisimman paljon kehitysmaalaisia.

Tulkitsenkin Tom of Finlandin saamaa suosiota homojen pyrkimykseksi jälleen erottua kuvallisesti, visuaalisesti ja symbolisesti siitä feministien propagoimasta käsityksestä, jonka mukaan mitään sukupuolieroa ei muka ole, että biologis-fysiologinen sukupuoli ei ole merkityksellinen, vaikuttava ja todellinen kategoria ja että sukupuolta voi tai pitäisi voida vaihtaa kuin paitaa.

Tällainen metatason analyysi, jossa noustaan arvioimaan ilmiön syntyä, on tärkeää sukupuoleen liittyvän politikoinnin, niin vähemmistöjen kuin enemmistöjenkin oman itseymmärryksen, kannalta: jotta voisimme käsittää, millaisen historiallisen jatkumon perillisiä olemme ja miten nykytilanteeseen on tultu.

 

Paluu sukupuolieron tunnustamiseen

Myös arvostelijani ovat yrittäneet jotakin samantyyppistä, tosin käänteisesti. Esimerkiksi tamperelainen kommunisti Jiri Nieminen kirjoitti Uuden Suomen puheenvuoropalstalle täysin perusteettoman nälväisyn, jonka mukaan ”Hankamäen kirjoitus kuvaa erinomaisesti joidenkin homomiesten sisäistä naisvihaa, ja kirjoituksen kommentit sitä, kuinka länsimainen homofobia itse asiassa on ollut enemmän tai vähemmän itse asiassa piiloteltua misogyniaa, myös uskonnollisesti perusteltu homofobia.”

Hän myös toteaa, että ”[i]tse en Hankamäen kirjoituksista perusta, koska en yleensä ymmärrä niitä: ne on kirjoitettu niin huonosti, etten saa niiden ajatuksenjuoksusta otetta.” – Mutta mitä te nyt, hyvät lukijat, sanotte tuosta ensin siteeraamastani Niemisen lauseesta, jonka eräästä kohdasta puuttuu ilmeisesti predikaatti kokonaan? Nieminen olisi voinut ilmaista omat kielioppivirheensä ja sisäisen miesvihansa vähemmälläkin vaivalla, mutta huvittavaa, että hänelle kävi nyt noin.

Nieminen pyrkinee pukemaan kannanottonsa ”tieteellisesti merkityksellisiksi” tavoittelemalla tulkitsevaa otetta ja katsoessaan, että ”feminiiniseksi ymmärretty pyritään jälleen puhdistamaan homoseksuaalisuudesta” ja että ”olemme palaamassa esimoderniin sukupuolijärjestykseen”.

Mikäli Nieminen olisi vaivautunut lukemaan asiaa koskevia analyysejani, hän olisi voinut huomata minun tehneen sukupuolen ja seksuaalisuuden filosofiaan liittyvät metatason johtopäätökseni jo vuosikymmen sitten kirjassani Enkelirakkaus ja artikkelissani Tyttöjen kanssa saunan lauteilla – Tirkistysreikiä sukupuolierolla politikoivaan filosofiaan, joka on julkaistu täydennettynä ja ajantasaistettuna myös kokoelmassani Filosofiset viuhahdukset – Tekstejä sekseistä, vallasta ja filosofisista liikkeistä. Johtopäätökseni ovat olleet kylläkin täysin toisenlaisia kuin Niemisen.

Feminiiniseksi ymmärrettyä ei pyritä jälleen ”puhdistamaan homoseksuaalisuudesta”, vaan homoseksuaalisuus pyritään irrottamaan feminismistä, jonka tossun alle sillä on taipumus aika ajoin lipsahtaa. Mikäli olemme ”palaamassa esimoderniin sukupuolijärjestykseen”, sitäkin on syytä pitää järkiinsä tulona: paluuna takaisin maan pinnalle sieltä ulkoavaruuden kiertoradalta, jonne keskustelu sinkoutui ruumiillisten, kehollisten ja lihallisten tosiasioiden unohtamisen vuoksi.

Vuonna 2004 kirjoitin muun muassa näin: ”Tämän päivän yhteiskunnassa postmodernistien projektit on valjastettu normatiivisten piilofunktioiden toteuttamiseen. Sukupuolen kieltämisvimma on korvannut entisille ajoille tyypillisen seksin kieltämisen. Siinä, missä viktoriaaniset tädit ärsyttivät seksiä janoavia ihmisiä omilla normeillaan, postmodernistiset sukupuolieron kieltäjät toteuttavat nyt samaa sadistista nautinnonhaluaan kieltämällä seksin keskeisen välineen, sukupuolen. Sukupuolen kieltäminen on seksin kieltämistä. Se ilmaisee rukoilijasirkkojen ja sädekehänunnien aggressioita ja kohdistuu voimakkaimmin miehiin. Kyse on perimmältään samasta ahdistelusta kuin 1800-luvun yhteiskunnassa.

Jatkoin myös näin: ”Tulkitsen kokonaistilannetta niin, että kiinnostus queer-teorioihin kertoi kiistämisinnokkuuden ylikuumenemisesta: sublimaation lumivyöry pääsi vapaasti pyörimään ja mielikuvituksen haaveet lähtivät lentoon.

Tom of Finlandin ajatusmaailman muotiin nousu kertoo siitä, että maskuliinisuudelle halutaan palauttaa se asema, joka sille saavutettiin 1970-luvulla. Jos joku näkee tämän ”homonationalismina” tai ”Aito avioliitto” -kansalaisaloitteen tukemisena, kuten Nieminen, se on merkki hänen omasta kyvyttömyydestään ymmärtää asioiden eroja. Hänen kannanottonsa eivät poikkea myöskään monien muiden vihervasemmistolaisten panettelevasta tavasta leimata kaikki feminismin, maahanmuuton ja monikulttuurisuuden arvostelu ”fasismiksi”, ”rasismiksi” tai ”natsismiksi”.

Seksuaalivähemmistöliikkeen ongelma ei ole ollut se, että homomiehet välttelevät nyky-Setaa, ”joitta heitä ei leimattaisi länsimaisiksi naismaisiksi homoiksi tai poikkeaviksi” (kuten Nieminen väittää kirjoitusvirheen sisältävässä lauseessaan). Ongelma on, että seksuaalivähemmistöliike on pyrkinyt lavastamaan homomiehet takaisin naismaisiksi mekkoeinareiksi, jollaisina Nieminen ja hänen hengenheimolaisena haluavat homot ilmeisesti nähdä.

Hänen mielestään on ilmeisesti haitallista, että homoseksuaalisuus pyritään oikeuttamaan ”Hankamäen kaltaisten toimijoiden taholta tehden homoseksuaalisuudesta hyväksytymmän liittolaisen konservatiiviselle liikkeelle”. – Mitä vikaa on siinä, että homot ovat tulleet hyväksytyiksi myös konservatiivien keskuudessa sellaisina, kuin suuri osa homoista haluaa itse itsensä nähdä: reiluina ja sukupuolestaan tietoisina sekä sukupuolessaan hyvin viihtyvinä yksilöinä? Mikäli minulla on tämän edistämisessä jokin aktiivinen rooli, kirjaudun mielelläni Tom of Finlandin perinteen jatkajaksi erotuksena noista kaikkien asioiden vääristelijöistä, kitisijöistä ja kumolleen kääntäjistä.

 

Miksi heterotkin tykkäävät Tomin kuvista?

Erään kysymyksen muodostaa, miksi Tom of Finlandin estetiikasta on tullut suosittua myös heteroiden keskuudessa. Hyvän hypoteesin tarjoaa näkemys, jonka mukaan Tomin kuvat ja heteromiesten halu puolustaa omaa maskuliinisuuttaan liittyvät yhteen – eivät tosin suoraan vaan feminismin kautta välittyneinä ja feminismin ehdoilla.

Koska maskuliinisena miehenä olemista pilkataan ja solvataan feministien toimesta niin julkisessa sanassa kuin tieteenä esiintymään pyrkivissä tutkimuksissakin, Tom of Finlandin kuvista on muodostunut heteromiehille poliittisesti korrekti maskuliinisuuden esittämismuoto.

Tomin kuvia voidaan pitää pitkälti parodianomaisina, ja ne sisältävät huumoria, joten niissä esiintyvä homoerotiikka ei välttämättä leimaa kuvien käyttäjiä itseään homoiksi – ei vaikka kietoutuisi Tom of Finlandin lakanoihin ja pyyhkeisiin. Niinpä Tompan kuvista on tullut heteromiehille keino ilmaista maskuliinisuuttaan ”luvallisesti”. Kun heteromiesten yliäijäilyä on perinteisesti pidetty piilohomouden merkkinä, Tomin kuvien avoin suosiminen kääntää tämän epäilyksen kumoon, jolloin heteromies voi löytää tien oman maskuliinisuutensa esittämiseen ilman pelkoa homoleiman saamisesta tai feministien tuomiosta.

Kun oman maskuliinisuutensa pukee Tompan kuvista tunnettuun haarniskaan, kuviin sisältyvä homoerotiikka toimii suojakilpenä feministien taholta puhkuvaa raivoa vastaan, sillä vähemmistöön luontaisesti kuuluvia homomiehiä feministit ovat harvoin pitäneet ”rasisteina”, vaikka itse he ovat toki edustaneet usein ikä- ja sukupuolirasismia seksin pidättämistä harjoittaessaan. Eli: jos et voi olla heteromiehenä muutoin maskuliininen, voit olla sitä homouden suojapanssarin taakse piiloutuneena!

Tom of Finlandin kuvien uussuosioon on siis monta syytä. Homojen keskuudessa kuvat auttavat kumoamaan seksuaalivähemmistöliikkeessä laajalle levinnyttä feminististä ja queer-teoreettista halua kieltää sukupuolieron kaksiarvoisuus. Toivon mukaan kyseinen tendenssi jää liikkeen historiassa vain tilapäiseksi välivaiheeksi ja harhapoluksi. Toisaalta Tomin kuvat palvelevat myös heteroseksuaaleja sallimalla poliittisesti korrektit maskuliinisuuden ilmaisut muutoin täysfeminiinisoidussa yhteiskunnassamme.

 

Finlandisaatiota vai sovjetisointia?

Entä miten on moraalin laita tässä jatkuvasti tätimäistyvässä todellisuudessamme? Kaikki varmaan muistavat Tom of Finland -postimerkeistä käydyn jupakan, jonka yhteydessä hätäisimmät laskivat onnesta alleen löytäessään arkaistiselle homofobialleen pienoisarkin kokoisen maalitaulun.

Kirjoittajakouluttaja ja Kansalaispuolueen asiantuntijajäsen Tuula Komsi puolestaan paheksui pari päivää sitten blogikirjoituksessaan, että Tom of Finlandin kuvia löytyy nykyään kahvipaketeistakin ja että ne eivät olisi ”omimmalla estradillaan marketin loistelamppujen alla ja viikonloppuostoksiaan kiirehtivien lapsiperheitten silmien edessä”.

Lisäksi hän valitteli, ettei kuvissa näy nuoria naisia edes tasa-arvon merkiksi, ja paheksuttiinpa eräissä kirjoituksissa myös 16-vuotiaan nuoren miehen sijoittamista teini-Tomia esittävään rooliin sekä hänen palkitsemistaan vuoden homona. Ihme, ettei kukaan yrittänyt kieltää kyseisen miehentaimen omaa homoseksuaalisuutta, jonka hän oli tuonut jo aiemmin esiin paljon some-huomiota saavuttaneissa ja sympaattisissa YouTube-videoissaan. Lasten ”suojeleminen” homoseksuaalisuudelta on tarpeellista vain siinä tapauksessa, että homoseksuaalisuus sinänsä arvotetaan kielteisesti, aivan niin kuin kaikenlaiset moralistit ovat käsi poskellaan tehneet.

Omasta mielestäni on tärkeää, ettei todellisuuteen liittyviä tosiasioita pyrittäisi peittelemään, sillä sen tapainen sensuurityö antaisi valheellisen kuvan yhteiskunnastamme. Myös lapsille ja nuorille on hyväksi tietää, mitä kaikkea todellisuuteen sisältyy.

Tomin kuvia ei voida pitää kovin radikaaleina siinä informaation virrassa, joka kulkee silmiemme editse niin Internetin kuin televisionkin kautta. Navanaluset saatte kuulla tietenkin omilta lapsiltanne ja nuoriltanne, jotka tietävät seksiasiat teitä paremmin, joten lapsikortin käyttäminen homoseksuaalisuuden sensuroimiseksi kuulostaa Venäjän homopropagandalakeja myötäilevältä sovjetisoinnilta.

Tämän heteropropagandan tuloksena myös homonuoret tuntevat nykyään paremmin Päivi Räsäsen kootut narinat kuin oman viiteryhmänsä historian ja perinteen.

Mutta annetaanpa puheenvuoro myös Tomille itselleen. Tom of Finland (Touko Laaksonen) on vastannut maailman moraalittomuudesta marisijoille F. Valentine Hoovenin kirjoittamassa elämäkerrassa (Otava 1992) näin (sitaatti sivulta 106):

Minusta on aina tuntunut vaikealta noudattaa toisten ihmisten sääntöjä. Olin jo asettanut itselleni omat sääntöni, omat rajani. Ei verta, ei kehon silpomista, ei luiden rikkomista jne. Minä olin saanut sellaisista asioista tarpeekseni sodassa. Ei pieniä lapsia. Minusta on myös vaivalloista piirtää naisia. Minua on kritisoitu paljon siitä, ja minä olen yrittänyt – sellaisissa kertomuksissa kuin The Happy Marlot – mutta kyllä niistäkin näkyy mistä minä todellisuudessa olen kiinnostunut. En minä välitä enää edes yrittää. On paljon heterotaiteilijoita jotka onnistuvat siinä paremmin ja jotka tekevät sitä ilokseen.

Olennainen kysymys kaikkea erotiikkaa koskien on, miksi juuri kukkahattutätien pitäisi päättää siitä, miten muiden ihmisten pitää elää. Toisin sanoen, miksi juuri kaikkein ahdasmielisimpien ihmisten pitäisi laatia julkisen elämän niin sanotut säännöt – ja mihin rajoittavia sääntöjä ylipäänsä tarvitaan asioissa, joissa ei ole osoitettu olevan mitään moraalista pahaa, objektiivista haitallisuutta tai kurittamisen aihetta? Tähän kysymykseen ei ole ilmeisesti yksiselitteistä vastausta, sillä perimmältään jokainen omistaa itsensä, seksuaalisuutensa ja henkiset sekä fyysiset potentiaalinsa.

Edellä viitatussa valossa on vaikea ajatella, että Touko Laaksosella olisi ollut militaristisia tai naisvastaisia tavoitteita, joista poliittinen vihervasemmisto on häntä usein epäillyt ja syytellyt. Hyvä kuitenkin, että hän onnistui olemaan oma itsensä ja erotisoimaan todellisuutta piirtämällä viriilejä muskelimiehiä!

Myönteistä on myös se, ettei Tom alistunut kerjäämään suvaitsevuutta, eivätkä hänen omatkaan pyrkimyksensä tai piirroksensa pyrkineet mielistelemään ketään. Tässä mielessä on ollut väärin tehdä Tomista suvaitsevuuden sanansaattaja uuden elokuvan mainonnassa, ja suvaitsevuuden sijasta Tomin kuvat puhuttelevatkin rehellisyydellään.

Vaikka Karukosken elokuva sai hurjat suosionositukset Göteborgin maailmanensi-illassa ja Berliinin elokuvajuhlilla, se ei välttämättä kerro elokuvan tasosta vaan siitä, että Tomille on olemassa valmiit markkinat ja sosiaalinen tilaus. Elokuvasta voi tulla kaikkien aikojen katsotuin suomalainen elokuva, mutta uusi draamaelokuva ei nähdäkseni valaise Tomin elämää sen informatiivisemmin tai realistisemmin kuin jo vuonna 1991 valmistunut Ilppo Pohjolan dokumentti Daddy and the Muscle Academy, joka perustuu kuvataiteilijan haastatteluihin.

 

Tomin taiteesta

Entä mitä ajattelen Tom of Finlandin taiteesta itsestään? En ole ollut Tomin piirrosten innokas ihailija, vaikka tunnustankin niiden sosiaalisen ja taidepoliittisen merkityksen. Hiilellä ja lyijykynällä piirretyt jäyhät hahmot siirtävät toki paperille tekijänsä jättiläismäisestä sublimaatiosta kertovan mielikuvamaailman täysin jäljittelemättömällä tavalla, jonka sadomasokismia hyödyntävää fantasiatodellisuutta relativoi vain piirrosten lävitse kuultava huumori.

 

Viriilin pastoraali Eero toimi Tom of Finlandin mallina muissakin kuvissa.

 

Tästä jännitteestä syntyvä taianomaisuus on ikonisoinut kuvat Mona Lisan lailla niin, että nykyisin ne toimivat pankkiiriliikkeiden sijoituskohteina, ja tulevaisuudessa Tomin alkuperäisteoksista maksettaneen yhtä suuria summia kuin Leonardon mestariteoksista. Suuri osa Helsingin Taidehallissa viime kesänä näytteillä olleista teoksista olikin kahmaistu sijoittajien kassaholveissa säilytettäviksi, pois malleina toimineiden henkilöiden ja Tomin kaverien seiniltä kellastumasta.

Ei siis pidä ylenkatsoa mitään taiteen ilmiöitä, sillä nyky-yhteiskunnassa mistä tahansa kannatuspohjaa nauttivasta asiasta on tuotettavissa ilmiö, ja selvästi virheellistä olisi nauraa heikoimpienkaan taiteilijoiden ja kirjailijoiden vaatetukselle, sillä tulevaisuudessa heidän rääsyistään voidaan maksaa miljoonia vain siksi, että ne ovat kuuluneet heille! Touko Laaksosen onni oli nähdä teostensa menestyksen alkuosa, eikä hän kuollut köyhänä, kurjana ja hylättynä, kuten Mozart, Kierkegaard ja Nietzsche.

Piditkö tästä kirjoituksesta? Näytä se!

2Suosittele

2 käyttäjää suosittelee tätä kirjoitusta. - Näytä suosittelijat

NäytäPiilota kommentit (26 kommenttia)

Käyttäjän artonikkola kuva
Arto Nikkola

Näin umpiheterona lihaa syövänä valkoisena miehenä sanoisin että hemmetin hyvin kirjoitettu!

J. Sakari Hankamäki

Lihaa murkinoivana umpihomona valkoisena miehenä kiitän arviosta.

Juuso Hämäläinen

Onko tämä Tomppa-touhu nyt todellakin kaiken tuon anaalyysin arvoista. Minusta ei.

Käyttäjän zzz333 kuva
kaija kelhu

Kyllä se on Juuso, sillä Tomppa oli todella hyvä piirtäjä ja taiteilija!
Hän on tuonut myöskin maallemme positiivista imagoa, suvaitsevana ja reiluna maana, joka ei turhia nipota kukkahattutätien tapaan.

"Miksi heterotkin tykkäävät Tomin kuvista?" - kysyy J.Sakari blogissaan.

Hänen hauska huumorinsa ja taitavat kauniit piirroksensa sopivat erittäin hyvin myöskin kopioitavaksi erilaisiin kankaisiin ja siksi minäkin nukun Tomin lakanoiden alla:)

Nanson pojat ideoivat hyvän konseptin ja nähtävästi se on myös kasvattanut heidän liikevaihtoaan huomattavasti. Me kuluttajat, myöskin heterot, tykkäämme uusista ideoista vanhojen ruutu-raita-mallien lisäksi. Jatkakaa vain samaan tyyliin. Voisivat rinnalle tuoda vielä tyylikkään Tomin lakanoihin sopivan Marilyn-versionkin - mieskin voisi siitä yhdistelmästä tykätä?

J. Sakari Hankamäki

"Nanson pojat ideoivat hyvän konseptin..."

Ne olivat Finlaysonin pojat. :)

Käyttäjän zzz333 kuva
kaija kelhu Vastaus kommenttiin #6

Anteeksi erehdykseni, niinhän se olikin. Siis onnittelut Finlaysonin omistajille ja päättäjille!

Käyttäjän TuulaKomsi kuva
Tuula Komsi

Kun niin kovasti tykkäät tästä taiteilijasta niin tutustu ihmeessä vähän lisää. Suvaitsevaisuutta ei koskaan voi olla liikaa! Googleta nämä sanat: Tom of Finland Comiz in the wild west

Käyttäjän zzz333 kuva
kaija kelhu Vastaus kommenttiin #24

Enpä taida, kun minulla on hänestä jo kaksi kirjaakin, joten kyllä ne minulle hyvin riittävät:)

Käyttäjän JaakkoAalto1 kuva
Jaakko Aalto

Kyllä se on ainakin yhden messun arvoinen. Kuka muu suomalainen on onnistunut kehittämään niin laajalle levinneen ja vankasti juurtuneen stereotypian, ja vielä sellaisen, jossa on huumorinpilke silmäkulmassa. Joku voisi laskea vaikkapa sen, kuinka moneen elokuvaan tuo koppalakkipäinen viiksekäs kaveri on istutettu.

J. Sakari Hankamäki

Harmi, että elokuvallinen requiem Mannerheimille jäi puolitiehen.

Käyttäjän eirikr kuva
Antti Ukkonen

Mitä olet muuten mieltä Yiannopouloksesta ja hänen näemmä kohtalokseen käyneestä edesottamuksesta?

Hänhän taisi suututtaa konservatiivit puhuessaan omasta seksielämästään asioita tavalla, joka on täysin ristiriidassa vallitsevien länsimaisten normien kanssa.

J. Sakari Hankamäki

Ei ole mikään ihme, että maahanmuuttokriittisenä ja konservatiivisena homona tunnettu Milo Yiannopoulos poltti muutamien äärioikeistolaisten päreet niin, että hänet ajettiin pois Breitbart Newsistä.

On sangen helposti ennustettavaa, että homojen ja äärioikeiston välille luodaan tai tahallaan tuotetaan konflikti joko äärioikeiston omasta toimesta tai vasemmistolaisen median lavastamana.

Näin homot yritetään piiskata pois oikeistolaisista poliittisista ryhmistä, ja vasemmistolainen media pääsee iloitsemaan, että homoilla ei ole muka mitään muuta poliittista toimintamahdollisuutta kuin alistua vihervasemmistolaisten puolueiden kaulapantaan.

Helsingin Sanomien tapa paheksua Yiannopouloksen puheita, joissa transsukupuolisia sanotaan sairaiksi, kutsutaan Trumpia leikkisän pilkallisesti "isukiksi" ja korjataan se yleinen väärinkäsitys, että sukukypsien ihmisten välillä tapahtuva seksuaalinen kanssakäyminen olisi pedofiliaa, on itsessään valheellista.

Sanomien juttu tässä: http://www.hs.fi/ulkomaat/art-2000005098035.html

Totuushan on, että transsukupuolisten ongelmia on jouduttu hoitamaan psykoterapeuttisilla konsultaatioilla ja lääkehoidoilla, joten oireita on sikäli pidetty sairauksina. Trumpia koskevia arvioita media itse on kylvänyt taivaan tuuliin varmasti Yiannopuolosta enemmän. Myös selittäessään, että seksuaalisen kiinnostuksen kohdistuminen sukukypsään nuoreen ei ole tieteellisesti arvioiden pedofiliaa, Yiannopoulos on ollut oikeassa. Psykiatrian valossa pedofiilien kiinnostukset kohdistuvat kehittymättömiin lapsiin. Tämän tiede on todennut jo häntä paljon aiemmin, eikä asiassa ole mitään uutta tai ihmeellistä.

Sen sijaan Helsingin Sanomien toimittaja Saska Saarikoski pyrkii mustamaalaamaan kreikkalais-brittiläisen toimittajan "rääväsuiseksi oikeistopopulismin kultapojaksi", mikä osoittaa, että Helsingin Sanomille kelpaavat niin tiede kuin homotkin vain vihervasemmistolaiseen kaapuun marinoituina.

Mikäli Yiannopouloksen sinänsä banaalit kommentit olisivat tulleet jonkun vihreän populistin suusta, ne olisivat saanet Hesarin toimittajilta aplodeja ja kannustusta, mistä on nähty jo aiemmin useita esimerkkejä.

Mutta sinänsä kyseisellä kähinällä ei ole Tom of Finlandin eikä tämän jutun kanssa mitään tekemistä.

Niko Sillanpää

HS referoi suoraan Guardianin, Washington Postin ja Huffington Postin feministisiä (eli vasemmistolaisia), kaunaisia kolumnisteja totuutena, valtamedian, Saarikosken, totuus on lähes täysin poikkeuksetta feministinen "totuus".

Yiannopouloksesta saa oikeastaan käsityksen vain kuuntelemalla ja katselemalla hänen esiintymisiään. Tyyli vaihtelee rabulismista ja karnevalismista asialliseen usein muutamissa minuuteissa. Ja sitten on pod casteja, joissa on pelkkää asiaa, toki komiikalla ja vahvalla itseironialla höystettynä.

Taannoinen hitpiece-kampanja masinoitiin republikaanisen äärikonservatiivisesta siivestä, vasemmiston ja äärioikeiston (esim. Richard Spencer) suosiollisella avustuksella tosin.

Yhdysvalloissa yleisin suojaikäraja on 18 vuotta. Suomessa tyttöjen _keskimääräinen_ yhdyntöjen aloitusikä on 16 vuotta ja poikien 17 vuotta, eli on selvää, että joukossa on paljon ennen suojaikärajaa (16 vuotta) yhdynnät aloittaneita. Olisi naiivia ajatella, että nämä kokeilut on tehty pelkästään ikätovereiden kanssa.

J. Sakari Hankamäki Vastaus kommenttiin #11

Varmasti, Niko, jotakin asioista lääkärinä ymmärrät.
Mielenkiintoista asiassa on, miksi homoseksuaalisuudesta puhuttaessa keskustelu käännetään tavan takaa puheeksi joistakin suojaikärajoista, ikään kuin erikoisesti homoseksuaalisuudessa olisi jotakin vaarallista, miltä ihmisiä pitää suojella ja varjella.
Toinen kiintoisa piirre on, miksi seksuaaliseen kanssakäymiseen ylipäänsä suhtaudutaan suurena ongelmana, vaikka moraalifilosofisesti katsoen paheksuttavia voivat olla vain sellaiset asiat, joista on jotakin objektiivista haittaa. Näyttö siitä, mitä ne haitat oikeastaan ovat, kuitenkin puuttuu.

Niko Sillanpää Vastaus kommenttiin #13

#13: Homoseksuaalien ja pedofiilien rinnastaminen on tietty iän vanha mustamaalausstrategia. Johon (tietty) Richard Spencerkin innokkaasti tarttui.

Käyttäjän eirikr kuva
Antti Ukkonen

Mutta Yiannopouloksen poliittisilla vastustajilla ei ole mitään valtaa ollut häneen missään vaiheessa. Se on nimenomaan hänen aiemmat kannattajansa, jotka häneltä kapulan veivät kädestä.

Sinäänsä pedofilian tieteellisen määritelmän kanssahan tuolla ei ole mitään tekemistä, sillä 13-vuotiaaseen sekaantuminen on minun ymmärrykselläni aivan yleisesti lapseen sekaantumista nykymaailmassa.

Mielenkiintoista tuossa on lähinnä se, että siinä nyt joku uskaltaa esittää sellaisen näkemyksen, että uhrius on aika vahvasti myös subjektiivista. Yiannopouloksen elämä ei näennäisesti ole pilalla, eikä hän koe tulleensa kaltoin kohdelluksi. Mielenkiintoisa, koska se vahvistaa ajatusta, että trauma syntyy kun tapahtunut on ristiriidassa sosiaalisen ja kulttuurisen todellisuuden kanssa. Eli ihminen pystyisi periaatteessa käsittelemään ja selviämään mistä tahansa, kunhan ympäristö hyväksyy sen tai se ei liikaa "poikkea totutusta".

Mm. nykyään sotilailla tyypillinen PTSD-oireilu on selitetty myös osaksi sillä, että ristiriita kasvu- ja elinympäristön ja sodan todellisuuden välillä on suurempi kuin koskaan. Ja toki nykyaikainen sotakenttä on kammottava, loputon helvetti verrattuna menneisyyteen.

J. Sakari Hankamäki Vastaus kommenttiin #12

Väkivalta"viihteen" ja sotapelit voisi kyllä sensuroida sikäli, että tutkimukset osoittavat niiden toimineen malleina merkittävissä väkivaltaisissa konflikteissa, vaikka laukaisevat tekijät olisivat lähtöisin muualta.

Mikäli saliitte, palaan Tom of Finlandiin sikäli, että Tompan kuvat henkivät viriiliä ja pastoraalia voimaa, joka esiintyy potentiaalina ja josta hänen itsensä paheksuma väkivaltaisuus on kaukana.

Käyttäjän eirikr kuva
Antti Ukkonen Vastaus kommenttiin #14

Juu, Tom of Finland on ollut minulle tuntemattomampi ilmiö, mutta tämän viimeaikaisen kohinan seurauksena on oikeastaan materialisoitunut, että häiskähän on aikalaisekseen lähes yhtä merkittävä symboli kuin joku talvisota oli ja homoroolimallina täyttä terästä - mitä käsittelitkin tuossa tekstissäsi tarkemmin.

Oli kyse kenestä tahansa, hauraan uhrin osan kauppaaminen hänelle lähes ainoana vaihtoehtona suututtaa minua. Heikkous on oma lukunsa, mutta ihmisen tarkoituksellinen haurastuttaminen valheellisten tai vääristyneiden kertomusten kautta on törkeää.

Käyttäjän TuulaKomsi kuva
Tuula Komsi Vastaus kommenttiin #14

Niin, se että mies on esim. hirtetty *****staan ja iso joukko miehiä *****aa hänen suuhunsa, ei tietenkään ole väkivaltaa. Se on vain iloista ja ylpeää maskuliinisuutta.

Niko Sillanpää Vastaus kommenttiin #12

#12: Kuuntelin ko. pod castit kontekstissaan ja niissä keskustelu lähti postpubertaalisista teineistä ja näiden vapaasta tahdosta ts. kypsyydestä päättää, ei yleisesti 13-15 -vuotiaista, eikä suojaikärajaa sinänsä haastettu. Vaikka en ole samaa mieltä Yiannopouloksen kanssa asiasta, sisältö ei kyllä ollut erityisen hätkähdyttävä kohuun nähden.

Mutta, syrjäydymme aiheesta.

Käyttäjän valpperi kuva
petteri ritala

Munhun noi piirrokset jotenkin vetoavat, juu ja olen umpihetero.

Jotain taikaa noissa on, taitava taiteilija, joka oli kyllä kansainvälisestikin arvostettu, eikä syyttä.

J. Sakari Hankamäki

Myös Karukosken elokuvaa on markkinoitu yleisenä elokuvana "rohkeudesta, rakkaudesta ja vapaudesta" eli melko irrotettuna homoseksuaalisuuden viitekehyksestä.

Luulen, että aihe puhuttelee samalla tavalla kuin Ralf Königin "Vapautunut mies". :D

Niko Sillanpää

Näyttää muuten siltä, että nimenomaan homoseksuaaliset miehet (esim. Pim Fortuyn, Douglas Murray, Peter Thiel, Milo Yiannopoulos) elvyttävät halun puolustaa länsimaisuutta konservatiivisen liikkeen reformaation ja aktivaation kautta. Mikä on todella ironista huomioiden, että historiallisesti konservatiivinen liike on tietty vainonnut homoseksuaaleja.

Ehkä on niin, että homomiehet tosiaan ovat kanarialintuja kaikenlaiselle totalitarismille.

Käyttäjän TuulaKomsi kuva
Tuula Komsi

Olen imarreltu että Hankamäki huomioi blogini, jossa äärettömän epätrendikkäästi paheksuin Tompan kuvien arkipäiväistymistä. Mutta se oli kyllä aika paksu väärinymmärrys, että olisin jotenkin "valitellut" vastaavien naishahmojen puutetta tasa-arvon nimissä. Otin esiin naishahmot siksi, että ihmiset ymmärtäisivät että mauton on mautonta, oli vaikka miten trendikästä.

Käyttäjän Pekka Toivonen kuva
Pekka Toivonen

Isot asiat ensin.

Suomessa vallitsevasta arvomaailmasta omalla tavallaan kertoo, että Itella Posti julkaisi vuonna 2014 Tom of Finland-postimerkkisarjan.

Suomen itsenäisyyteen merkittävästi liittyneen jääkäriliikkeen ( johon kuului vajaa 2000 nuorta miestä ) 100-vuotisjuhlan kunniaksi se ei kuitenkaan suostunut julkaisemaan postimerkkiä vuonna 2015.

P.S. Jääkäreissäkin oli varmasti runsaasti homoseksuaaleja yksilöitä.

P.P.S. JP 27:n Perinneyhdistys teetätti itse kyseisen postimerkin.

Käyttäjän danielantti kuva
Daniel Leppäjärvi

Haiskahtaa vähän siltä, että 100-vuotisjuhlista tulee pettymys katsoen ketkä niitä järjestää ja mihin rahaa kulutetaan.

Toimituksen poiminnat

Tämän blogin suosituimmat kirjoitukset

Sivut