*

J. Sakari Hankamäki Filosofian, politiikan ja median tutkimusblogi.

Sossupuhetta kansojen identiteeteistä

  • Kun laittaa hieman lisää huulipunaa, sujuu EU-kritiikitön propagandapuhekin paremmin.
    Kun laittaa hieman lisää huulipunaa, sujuu EU-kritiikitön propagandapuhekin paremmin.

Ulkopolitiikka-lehti julkaisi äskettäin teemanumeron ”Seuraavat sata vuotta – Suomen juhlavuonna kilpaillaan kansojen identiteeteistä”. ’Kansa’, ’kansakunta’ ja ’identiteetti’ ovat käsitteitä, jotka kiinnostavat myös filosofia.

Teija Tiilikainen puolestaan on Ulkopoliittisen instituutin johtaja, joka nousi politiikan parrasvaloihin toimimalla Ilkka Kanervan ja Alexander Stubbin poliittisena valtiosihteerinä. Sen jälkeen tälle stubbilaisten piirien löytölapselle on avautunut katkeamaton virkaputki ulkopolitiikan salonkeihin ja kamareihin.

Eurooppa-tutkimusverkostossa, Bilderberg-seurassa ja EU-perustuslakikonventin jäsenenä marinoitu Tiilikainen on yksi niistä integraatiointoilijoista, jotka ovat kylvettäneet Suomea EU-direktiiveissä ja -sertifikaateissa. UPI:n yli-auguurina ollessaan hän toimii esimiehenä Mika Aaltolan ja Charly Salonius-Pasternakin tapaisille lausuntoautomaateille, jotka pyrkivät ennusteillaan muokkaamaan politiikan tulevaisuutta. Tiilikainen on myös Ulkopolitiikka-lehden päätoimittaja, ja siksi lehdessä on hänen esipuheensa ”Jako meihin ja muihin”. Katsotaanpa.

Tiilikainen pitää maailmalla revenneiden kahtiajakojen syynä nationalismia, joka hänen mukaansa on sitä syvempää ”mitä vahvemmin kansakunta voidaan esittää uhanalaisena”. Nationalismi mainitaan jo toisessa lauseessa, ja lyhyessä kirjoituksessa toistetaan sana ”populismi kaikkiaan neljä kertaa. Populismina hän pitää sitä, että vastustetaan ”vapaakauppaa, maahanmuuttoa tai vaikkapa globaalia ilmastopolitiikkaa”. Tiilikainen pahoittelee, että ”maailmankansalaisuus on jäänyt etäiseksi tarinaksi muiden poliittisten aatteiden jalkoihin” ja että ”ihmiset eivät halua kuulla globaalista oikeudenmukaisuudesta”.

Kun media on miltei päässyt Yhdysvaltain presidentinvaaleissa kokemansa tappion yli, Tiilikainen kirjoittaa, että hänen lehtensä ”teemakokonaisuus lähtee liikkeelle keskeltä Ranskan presidentinvaalikampanjaa ja arvioi, miksi eurooppalaisen identiteetin vahvistaminen ei ole monista yrityksistä huolimatta onnistunut”.

Hän ilmeisestikin tähyää arvostelemaan Marine Le Penin mahdollisuuksia, vaikka Taina Tervosen kirjoittamassa artikkelissa ”Yhteinen kuvitelma” keskitytäänkin tarkastelemaan oikeistolaista tasavaltalaispuoluetta edustavan Nicolas Sarkozyn mahdollisuuksia toiselle kaudelle. Koska Le Pen sivuutetaan kokonaan ja häntä maltillisempi Sarkozy mielletään lähinnä välttämättömäksi pahaksi, kirjoittajalle lienee tapahtunut jonkinlainen freudilainen unohdus, joka paljastaa hänen huolensa siitä, että kansallismielinen ja maahanmuuttokriittinen presidenttiehdokas vaanii kulman takana jo Ranskassakin.

Lehtensä loppuun Tiilikainen on löytänyt oikean monikulttuurisen kultajyvän ja toteaa: ”Kansallisbaletin taiteellisen johtajan, tanskalaisen Kenneth Greven profiilihaastattelussa kansallisia identiteettejä lähestytään tanssin kautta”. Minusta tuntuu, että niin tehdessään he tanssivat Titanicin kannella. Tämä on suoraa seurausta siitä, että taiteilijat on päästetty tekemään politiikkaa (aiheesta tarkemmin tässä).

 

Kansallisen edun tavoittelu ei johdu esityksistä eikä narratiiveista

Myös muilta osin Tiilikaisen argumentaatio floppaa. Jokaisen pitäisi ymmärtää, ettei kansallismielisyyttä kasvata se, että ”kansakunta voidaan esittää uhanalaisena”, sillä kyse ei ole mistään esityksestä. Kansallismielisyys on vastareaktio siihen, että kansakuntien itsemääräämisoikeus ja turvallisuus ovat ihan oikeasti vaarantuneet, kun islamistinen terrorismi on levinnyt ja sekä Venäjä että EU itse ovat puuttuneet Euroopan maiden sisäisiin asioihin.

Muitakin syitä kansallismielisyyden nousuun voidaan nähdä, eikä yhteisvaluutan osoittautuminen globaalin kapitalismin käsikassaraksi ole niistä vähäisimpiä.

Tiilikainen erehtyy siinäkin, että hän pitää populismin syynä populismia. Ei populismia pidä syyttää populismista. Jos populismi nähdään liikehdintänä, joka korostaa ”kansan ja eliitin vastakkainasettelua”, nousevia poliittisia liikkeitä pitäisi ymmärtää loogisena reaktiona kansalaisten ja EU-oligarkkien vieraantumiseen toisistaan.

Ja edelleen: Tiilikainen ei näytä ymmärtävän sitäkään, mitä tuo populismiksi sanottu poliittinen aktivoituminen oikeastaan on. Jotta en tulisi toistaneeksi itseäni, voi analyysini ja määritelmäni populismille lukea tästä.

Populismiksi sanottu liikehdintä on demokratian kaipuuta, pyrkimystä palauttaa kansanvalta. Ja jos siihen liittyy vastustusta ”vapaakauppaa, maahanmuuttoa tai vaikkapa globaalia ilmastopolitiikkaa” kohtaan, se on perimmältään rationaalista. Onko muka oikein, että Suomi muiden EU-maiden mukana maksaa miljoonittain ilmastomaksuja kehitysmaaksi edelleenkin luokiteltavaan Kiinaan, joka voisi kuitata parannustoimet suoraan valtionkassastaan? Ilmastotehokkuus ja tuotannonalakohtaiset ominaispäästöt ovat EU:ssa huomattavasti paremmalla tolalla kuin asioihin välinpitämättömästi suhtautuvassa Kiinassa.  

 

Trump-trauman jälkikaikuja

Tiilikaisen lehti on todellinen sossupuheen arkisto. ”Trumpin maailmasta” kirjoittava Maria Annala on ”Yhdysvalloissa asuva vapaa toimittaja” – ei siis mikään todellinen asiantuntija. Annalan jutun kuvatekstissä väitetään, että ”Donald Trump on vaalien jälkeen jatkanut lehdistön soimaamista, erityisesti The New York Timesin. Trump saapui silti haastatteluun lehden toimitukseen marraskuussa.” Asian voisi sanoa paremminkin niin päin, että Trump saapui The New York Timesin haastatteluun, vaikka The New York Times oli jatkanut Trumpin itsensä soimaamista koko vaalikampanjan ajan.

Trump-traumaa potee myös UPI:ssa vieraillut tutkija Michael Haltzel, joka haukkuu Trumpia kirjoituksessaan ”Valkoinen umpikuja” estottomasti. Hän kaivaa rikoksen, raiskauksen, vihapuheen ja tietenkin myös rasismin käsitteet esiin murjoakseen Trumpia, aivan kuin vasta valittu presidentti olisi hänen voittamaton isähahmonsa. Hän lausuu muun muassa näin:

Trumpin ennakkoluuloja ruokkiva kampanja on tehnyt vihapuheesta normaalia. Niin sanotun vaihtoehtoisen oikeiston masinoima rasistinen, antisemitistinen ja islamofobinen vouhotus on lisääntynyt hälyttävästi sosiaalisessa mediassa.

Tuolla tavalla lausuttaessa tuskin taaskaan kysytään, kuinka hälyttävästi Yhdysvalloissa ovat lisääntyneet myös maahan tulviva laiton siirtolaisuus ja muslimiterroristien jatkuvat terrori-iskut. Niinpä ei tarvitse paljon kysellä, ”miksi moni amerikkalainen hyväksyy kidutuksen?”, kuten Anna-Kaisa Hiltunen kirjoituksessaan, joka jo lehden omastakin toimesta on laitettu otsikon ”Tyhmä kysymys” alle. En tarkoita, että Donald Trump olisi mikään pyhimys, mutta myös tieteenä esiintymään pyrkivien analyysien tarkoitushakuisuudella pitäisi olla jokin raja.

 

Myllerrystä ja piehtarointia monikulttuurisuuden tuloksissa

Löytyy lehdestä toki tilaa myös ”vaihtoehtoiselle ajattelulle”, kunhan ”vaihtoehdolla” tarkoitetaan kommunistikustantamo Vastapainon julkaisemaa propagandakirjallisuutta. Kristi Raik -niminen kirjoittaja arvostelee Richard Sakwan teosta Taistelu Ukrainasta. Arvostelijan mukaan se on ”taitavasti kirjoitettu analyysi, joka pyrkii oikeuttamaan Venäjän toimia”.

Raik pyrkii tasapainottamaan juttunsa liittämällä samaan kirjoitukseen myös arvion Timo Hellenbergin ja Nina Leinosen laajasta teoksesta Silminnäkijät (Docendo 2016), jossa raportoidaan Ukrainan tapahtumista jokseenkin puolueettomasti ja totuudenmukaisesti. Balanssointi jää kuitenkin riittämättömäksi. Sakwan kirja ei nähdäkseni esittelyjä kaipaa, kumoamista kylläkin.

Tästä päästäänkin Kaarina Vainion artikkeliin ”Totuus häviää verkossa”, joka päättyy kirjoittajan laatimaan listaan ”vale- ja vastamedioista”. MV-lehti jätetään jostakin syystä mainitsematta kyseisessä kirjoituksessa – olisiko sattunut taaskin freudilainen lipsahdus, ja MV myönnetään jonkinlaiseksi totuuden torveksi? Vainion tekstistä tulee mieleen, haluaako Ulkopolitiikka-lehti itse liittyä osaksi sellaista poliittista mediaa, jonka tehtävänä on muokata asenteita ja harjoittaa mielipiteiden manipulaatiota tai sensuuria.

Kou Hattorin kohteliaassa ja miltei anteeksi pyytelevässä jutussa ”Tokio kansainvälistyy hitaasti” paheksutaan, että Japanissa maahanmuuttoon suhtaudutaan erittäin torjuvasti (oma analyysini aiheesta tässä). Näin ei ole ymmärretty, että tiheästi asutussa maassa maahanmuuttokriittisyys voi olla myös perusteltua.

Mutta ollaan Ulkopolitiikka-lehdessä myös totuuden jäljillä. Olli Ruohomäen artikkelissa ”Vapauden viholliset” ”UP-lehden vertailussa on seitsemän merkittävintä islamistista terroristijärjestöä” (vertailutesti siis!). Topias Haikalan kirjoituksessa ”Hyvä & paha imaami” puolestaan pohditaan, ”miksi muslimiyhteisöt hakevat imaaminsa mieluummin muslimimaista”, vaikka ”Euroopassa on haluttu tukea maltillista islamia järjestämällä omaa imaamikoulutusta”. Siinäpä arvoitus.

Tämä monikultturistien hyvää tarkoittava ja letkeä älynystyröiden hieronta sekä aivojumppa muuttuvat kuitenkin tahattomaksi komiikaksi, kun muistetaan, että Euroopan kansallismielisissä piireissä vastaukset näihin ongelmiin on löydetty jo ajat sitten.

 

Valtiotieteestä valtiovaltaa – valtiovallasta valtiotiedettä

UPI on laitos, jossa on tiedostettu wittgensteinilais-pragmatistinen näkemys, että jokainen sana on ulkopolitiikassa myös teko. Mutta myös valheellisuudella pitäisi olla rajansa, ainakin jos näkemykset ja tulkinnat halutaan esittää tieteenä eikä poliittisena propagandana. Muuten tätäkin lehteä tehdään kuin Eppu Normaalin laulua: ”Tässä vaiheessa, laulun aiheessa koittaa vaihe uus, kantaa ottavuus.”

Ulkopoliittisen instituutin pellet onnistuivat nyt hukkaamaan hyvän teeman, jossa oli tarkoitus käsitellä kansallisia identiteettejä ja niiden merkitystä maailmassa. Näyttää siltä, että Ulkopoliittinen instituutti ja Ulkopolitiikka-lehti ovat poliittisen vasemmiston ja löperöliberaalin poliittisen oikeiston hallussa. Valtiollinen ja eduskunnan alainen UPI on yksi esimerkki siitä, kuinka valtiotieteestä tehdään valtiovaltaa ja valtiovallasta valtiotiedettä.

Ulkopolitiikan sosialisoituminen ei ole mikään ihme, sillä ulkoasiainministeriö on ollut vuosikymmenet demarien hallussa aina alkaen Martti Ahtisaaren, Tarja Halosen, Erkki Tuomiojan, Jaakko Iloniemen ja Kimmo Kiljusen ajoista. Kansainvälisen politiikan opetus on niin ikään vasemmiston itselleen sosialisoimaa. Esimerkiksi Helsingin yliopiston maailmanpolitiikan professori Heikki Patomäki on kahlinnut itsensä tukevasti Vasemmistoliittoon.

Näiden ideologisten pidäkkeiden vuoksi kyseisillä tahoilla ei pystytä ymmärtämään, millä tavoin heidän paheksumansa ”kansallismielisyyden kasvu” juontaa juurensa kansojen itsemäärämisoikeuden, demokratian ja individualismin palauttamisyrityksistä. Demokratialla ja kansandemokratialla taas on sama ero kuin tuolilla ja sähkötuolilla, jota käytettäessä lamput menevät himmeiksi niin Brysselissä kuin Jekaterinburgissakin.

On hämmästyttävää, kuinka kevyin perustein, kehnolla analyysikyvyllä ja vähäisellä filosofian sekä poliittisten aatteiden tuntemuksella voidaan nimittää ulkopoliittista asiantuntemusta vaativiin tutkimus- ja johtotehtäviin. Usein syntyy kuva, että tutkijat, virkamiehet ja poliitikot ovat näitä asioita käsitellessään aivan sumussa eivätkä ymmärrä varsinkaan kansallisen edun puolustamiseen tähtäävästä sosio- ja psykodynamiikasta mitään.

Piditkö tästä kirjoituksesta? Näytä se!

4Suosittele

4 käyttäjää suosittelee tätä kirjoitusta. - Näytä suosittelijat

NäytäPiilota kommentit (3 kommenttia)

Käyttäjän SepSaa kuva
Seppo Saari

Voiko siis itsesuojelun kieltää sillä perusteella, että joku asiaa ymmärtämätön taho katsoo oikeudekseen nimetä sen kansallismielisyyden über-nationalistiseksi muodoksi? Se on verrattavissa siihen, että ihmissyöjä voisi pitää oikeutenaan puhua sen nimissä, jonka on syönyt.
Mitä se on? S.J. Lec antaa vinkin: "Ajattelun aukkoa ei voi todellisuudella paikata."

Käyttäjän jormanordlin kuva
Jorma Nordlin

"Kansallismielisyys on vastareaktiota siihen, että kansakuntien itsemääräämisoikeus ja turvallisuus ovat ihan oikeasti vaarantuneet, kun islamistinen terrorismi on levinnyt ja sekä Venäjä että EU itse ovat puuttuneet Euroopan maiden sisäisiin asioihin."

Jos kansallismielisyys onkin laumojen yhtenäisyyteen liittyvä normaali mekanismi, eikä pelkästään vain ihmisille tyypillinen piirre? Jos muuttaisinkin kansallismielisyyden muotoon laumallismielisyys? Onko kansallismielisyyden ihmettelemisessä kyse luonnosta vieraantumisesta?

Ihmiset ja eläimet ovat eläneet laumoina se on ollut ilmeisen hyödyllistä, koska kyseinen piirre vallitsee vieläkin.

Jos yhteisön elinmahdollisuudet tulevat uhatuksi, niin eikö ole aika luonnollista, että yhteisö tiivistyy ja hakee voimansa selviytymiseen tiivimpänä yhteisönä? Kulttuuriin liittyvät erilaiset perinteet ovat tässä hyödyllisiä. Esimerkiksi klaaniyhteiskunta on aika osuva esimerkki laumallismielisyydestä. Laumallismielisyydessä huonompikin valtiojohto kelpaa, jos ei ole muuta tarjolla, jos vain elinolosuhteet ovat jokseenkin turvatut.

Emme siis taida kovin paljoa kansallismielisyydessä (laumallismielisyydessä) erota laumaeläimistä. Todennäköisesti populismia esiintyy myös laumaeläimissä.

"Vuonna 1938 siirrettiin Intiasta 500 apinaa asumattomalle Karibianmeren saarelle."

"Laumasotia, syrjintää, vallankäyttöä – ja äidinrakkautta, solidaarisuutta ja sosiaalisten normien kunnioittamista. Apinasaari täyttää kaikki yhteiskunnan tunnusmerkit."

http://yle.fi/aihe/artikkeli/2015/05/18/apinoiden-...

Käyttäjän eirikr kuva
Antti Ukkonen

Miljoonista ihmisistä koostuva valtio ei ole missään mielessä lauma. Puhumattakaan sadoista miljoonista. Niihin voi toki suhtautua samankaltaisesti ja ne toimivat enemmän tai vähemmän samankaltaisesti.

Pienehkö kansallisvaltio on kai tila, joka vielä jotenkin pysyy kasassa ja jossa etäisyydet ovat vielä sen verran lyhyitä, ettei ihan hirveitä ylilyöntejä tapahdu, mutta jonkinlaista merkittävää valtaa on mahdollista ylläpitää sen alueella verrattuna siihen, että laumat olisivat "aitoja" - kymmenien ja satojen ihmisten heimoja omine intresseineen ja kulttuureineen. Heimot ovat kuitenkin aika voimattomia järjestäytynyttä valtiota vastaan.

Se tietyllä tavalla saattaa olla intressikin ns. eliitillä, että ajetaan vallan keskittämistä, mutta samalla kansallisvaltiot syöstään heimoyhteiskunniksi, jotka keskittyvät riitelemään keskenään.

Toimituksen poiminnat

Tämän blogin suosituimmat kirjoitukset

Sivut