*

J. Sakari Hankamäki Filosofian, politiikan ja median tutkimusblogi.

Puhu hiljaa rakkaudesta

Sallinette vielä sanasen avioliittokeskustelusta, vaikka monien mitta onkin jo täynnä ja myös aika niiden ”tärkeämpien asioiden käsittelyyn” olisi ollut kauan sitten.

On se jännää, miten voi laki tehdä ihmiset onnellisiksi – tai monissa yhteyksissä tietenkin myös onnettomiksi, riippuen asiayhteydestä. Mutta pienestähän se on ihmisten ilo yleensäkin kiinni.

Toivon luonnollisesti, ettei ensimmästä täysistuntokäsittelyä seuraava lainsäädäntötyö jumiutuisi valiokuntiin, vastaehdotuksiin tai seuraavan – todennäköisesti kepulais-konservatiivisen eduskunnan – harjoittamaan viivytykseen. Toisaalta silläkään ei olisi suurta arvomerkitystä seksuaalivähemmistöille itselleen vaan lähinnä valtakulttuurille.

Kuten olen jo aiemminkin todennut, tasa-arvoisen avioliittolain lähes ainoa merkitys on vertauskuvallinen. Asiassa kiisteltiin seksuaalivähemmistöjen yleisestä hyväksymisestä ja siitä, kuuluuko Suomi muihin Pohjoismaihin, joissa vastaava laki on voimassa, vai liitymmekö Venäjän homokielteiseen kaartiin. Kyseessä oli kansallisen identiteetin määritys.

Tavallaan ymmärrän lain vastustajia ja niitä, jotka leimasivat tasa-arvoisen avioliittolain ”homorummutukseksi”. Vuosien ajan heteroseksuaalisessa avioliitossa olleet parhaiten tietävät, ettei avioliitto mikään oikeus ole, eikä se tuo varsinkaan vapautta vaan velvollisuuksia ja vapauden rajoituksia.

Poliittinen vasemmisto on perinteisesti pyrkinyt edistämään tasa-arvoa samanlaistamalla, siis saattamalla ihmiset ”ihan tasavertaisina” ja samanlaisiksi pakotettuina lain eteen: alistetuiksi. Liberaali oikeisto taas on ajanut tasa-arvoa vapauden kautta. Tämän merkiksi puhutaankin joko seksuaalisesta tasavertaisuudesta tai seksuaalisesta vapautusliikkeestä. Arvatkaa, kumpaa itse pidän tärkeämpänä.

Yleensäkin katson, että valistusihanteista vapaus kelpaa päämääräksi ja tasa-arvo vain lähtökohdaksi. Jos vapautta pidettäisiin ihmisten olemukseen liittyvänä lähtökohtana, oltaisiin tyhjien julistusvapauksien tiellä. Lisäksi se olisi vastoin todellisuutta, sillä ihmiset eivät ole kovin vapaita.

Jos tasa-arvoa pidettäisiin päämääränä, sitä tavoiteltaessa jouduttaisiin helpostikin siirtelemään oikeuksia ja velvollisuuksia ryhmältä toiselle vuotavalla sangolla. Niinpä kannatan mahdollisuuksien tasa-arvoa lähtökohdaksi ja vapautta päämääräksi. Myös erilaisuus on oikeus. En minä ainakaan halua olla ”tasa-arvoiseksi samanlaistettu”, ja vapaa en tietenkään ole lähtökohtaisesti. Sen sijaan miellän itseni ja muut ihmiset alun perin tasa-arvoisiksi, ja tasa-arvo puolestaan on se lähtöviiva, jolta kukin tavoitelkoon vapautta. Veljeys on yleisperiaate, joka liittyy molempiin.

Hyvä nyt kumminkin, että ihmiset ovat jokseenkin samassa asemassa, kun kerran avioliitto varjostaa ihmisten elämää joka tapauksessa. Emmehän me homot halua olla avioliiton kahleista vapaina etuoikeutettuja, ja tasa-arvoa edistämme vain todistaaksemme, ettemme ole muita parempia.

Tasa-arvoiseen avioliittohankkeeseen liittyi hullunkurisena piirteenä se, että myös seksuaalivähemmistöt altistettiin instituutiolle. Kirkon piirissä on pappeja ja piispoja, jotka asiaa kannattaessaan laskelmoivat, että tasavertainen avioliittolaki tuo ideologisen voiton kirkolle. Näin myös homot ja lesbot on saatu anelemaan vihkimisiä ja läpivalaisemaan ihmissuhteensa. Mitäpä muuta avioliitot ovatkaan kuin seksuaalisen käyttäytymisen alistamista julkiselle, valtion tai kirkon tai molempien, harjoittamalle tarkkailulle ja sääntelylle? Homojen vastustajat siinä siis onnistuivat, joten onneksi olkoon.

Ehkä samaa sukupuolta olevien avioliittojen vastustajat ajattelivat myös homojen ja lesbojen parasta. Kielteisyydellään he halusivat ”hyvää hyvyyttään” estää meitäkin joutumasta avioliittojen kurimukseen ja katsoivat, että avioliitto kuuluu vain Matille ja Merville. Kiitokset siis myös vastustajille.

Filosofisesti katsoen avioliitoissa on kyse siveyden ja intohimojen suhteesta. Avioliitto on intohimojen sublimointia siveyden hyväksi. Koska siveys harvoin on kovin intohimoista, monista ihmisistä on tuntunut ristiriitaiselta, että homot, jotka on tunnettu nautiskelijoina ja hurjastelijoinakin, haluavat avioliiton satamaan. Voi olla, että vastustajien mielipiteet johtuvat osittain heidän salatuista toiveistaan ja alitajuisista haluistaan promiskuiteettiin: pyrkimyksestä projisoida oman valvotun seksuaalielämänsä ulkopuolelle vapauden saareke, homoseksuaalinen elämä, joka on avioliiton kahleista vapaa. Takaa kajastelee kateus vapaudelle.

Sen sijaan avioliitto on naimisissa oloa julkisen vallan kanssa. Viranomiskontrolli on naamioitu yhteiskunnalliseksi oikeudeksi. Avioliitot saavat yksinelämisen ja avosuhteet näyttämään sekundalta, mitä ne eivät suinkaan ole. Avioliitto myös jyrkentää aviosuhteiden ja avosuhteiden kontrastia ja kääntää avoimuudestaan tunnetun gay-kulttuurin kohti sulkeutunutta valtaa.

Onpa kyse sitten homo- tai heteroavioliitoista, kummallista on, kuinka tärkeänä avioliittoinstituutiota ylipäänsä alettiin pitää sekä lakiesityksen puolustajien että vastustajien riveissä. Yllättäen siitä nousi keskeinen, jopa hallitseva, teema politiikkaan, kuten Uuno D. G. Turhapuron aviokriisissä.

Arkielämässä tärkeä kysymys sen enempää homoille kuin heteroillekaan ei ole koskaan ollut mikään muotoseikka, kuten pääseekö tai joutuuko avioliittoon vai ei. Keskeistä on ollut, mistä ylipäänsä voisi löytää sellaisen ihmisen, jonka kanssa parisuhde olisi mahdollinen: kuka huolisi, kenelle kelpaisi ja kuka tai minkälainen ihmisen sopisi omaan kainaloon? Ja mikä pitäisi suhteen koossa tässä yksilöllistymistä vahvistavassa, yksin elämistä arvostavassa ja epäluottamusta lietsovassa todellisuudessa, jossa aika ja energia kuluvat voileipäkeksien metsästämiseen ja heittopussina elämiseen työmarkkinoilla?

Avioliitoista innostumisen voikin nähdä tätä arkitodellisuutta vastustavana haavekuvana, jota vastaavaa todellisuutta ei ole olemassa: siis eräänlaisena todellisuuspakona. Varmaan siksi aihe on ollut monille niin tärkeä, jopa kipeä. Sen kautta viestitään kaipausta sellaiseen asiaintilaan, jota ei ole, josko voi ollakaan. Avioliittokeskustelun vilkkaus kertoi niin heteroiden kuin homojenkin pyrkimyksestä turvalliseen läheisyhteyteen.

Samasta lähtökohdasta voidaan ymmärtää myös raivokasta vastustusta, kun ihan fiksuilta vaikuttavat tyypit alkoivat yhtäkkiä perätä ihmissuhteilta ”traditionaalisuutta”. Vastustamisen kautta monet kai yrittivät eksponoida uskollisuutta ja luottamusta sekä luoda eloa kuolleisiin avioliittoihinsa. Silti kukaan ei edellytä traditionaalisuutta vaatimalla esimerkiksi sähkövalon lopettamista perinteisen kynttilänvalon hyväksi – tai traditionaalisen kirjepostin käyttämistä sähköpostin sijaan.

Taloudellisesti epävarmoina aikoina ihmiset harhautuvat etsimään turvaa ”vanhoista hyvistä ajoista”, vaikka mitään hyviä aikoja ei ole koskaan ollutkaan – ei edes hyvinvointiyhteiskunnan kukoistuskaudella 1980-luvulla, jolloin YYA-sopimus oli vielä voimassa ja maailmaa uhattiin ydintuholla ja happosateilla (mihin nekin katosivat?).

Kyvyttömyys nähdä kutakin jo elettyä aikaa leimanneet epävarmuustekijät luo ihmisille turvallisuuden harhakuvan, kun mennyt maailma on jo luotettavasti paketissa. Pahimmillaan moinen uuskonservatismi johtaa poteron kaivamiseen, kaiken kehityksen torjumiseen, uudistusten vastustamiseen ja taantumukseen, onpa kyse sitten tekniikasta tai sosiaaliturvasta.

Minä en näe avioliitoissa oikeastaan muuta hyvää kuin mahdollisuuden rikastua naimakaupoilla. Ja sekin on pohjimmiltaan esineellistävää. Rakkaudesta ja intohimosta tehdään toisenlaisia tekoja.

Pitääkin varoa, ettei homojen ihmissuhteista tule valtion harjoittaman tasa-arvopolitiikan välityksellä samanlaista kitschiä kuin se muualla jo on: välineellisyyden luomuksia, joissa ihmissuhteita hallitsevat juridis-makaabereihin asioihin liittyvät kysymykset, kuten henkivakuutukset, perinnön varmistelut, läheisriippuvuus, omaishoitaminen ja monet muut kuolemaan ja ahdistukseen liittyvät morbidit asiat. Vaalikarjana meidät nähdään jo nyt, kun lailla pamputtamisesta on tehty vaaliase seksuaalivähemmistöjen kyyditykseen.

Minulle tuli tämän prosessin keskellä mieleen myös tapa, jolla filosofi Rolf Lagerborg (1874–1959) hankkiutui siviiliavioliittoon. Kirkollinen avioliitto oli vielä 1800-luvun ja 1900-luvun alkupuolen Suomessa pakkoinstituutio, ja nainen määriteltiin miehen holhottavaksi. Oman aikansa radikaalina pidetty Lagerborg oli arvostellut filosofiassaan avioliittoinstituutiota siitä, että se alistaa ihmiset kirkon kontrollille, mutta hän halusi kuitenkin (syystä, jota en täysin tunne) hankkiutua naimisiin nuorikkonsa kanssa.

Niinpä hänet ja avopuolisonsa tuomittiin oikeuden päätöksellä avioliittoon vuonna 1903, sillä näin voitiin välttää syytteet ”syyllistymisestä esiaviolliseen sukupuolisuhteeseen”. Koska vihkimispaikkana ei ollut kirkko vaan lakitupa, luotiin tilaa siviiliavioliitoille, mikä oli Lagerborgien tarkoituskin. Samantyyppisessä tilanteessa eletään homojen ja lesbojen maailmassa edelleen.

Ruotsalainen homoseksuaali filosofi Carl Pontus Wikner (1837–1888) puolestaan piti miehen ja naisen rakkaussuhdetta siinä määrin ”synnin turmelemana”, että avioliittokin oli suotu ihmisille välttämättömänä myönnytyksenä ”heidän sydämensä kovuuden vuoksi”. Hän siis näki heteroseksuaalisessa suhteessa filosofisen elämän vastakohdan ja epäarvon.

Avioliitossa eläviä kristittyjä hän piti niin paheellisina, että heidän sydämensä täytyi olla kuin piitä, toisin sanoen kylmettyneitä ottamaan vastaan aitoa Kristus-rakkautta, joka hänen käsityksensä mukaan oli nimenomaan homoseksuaalista. Vaikka siis normaalissa avioliitossa olevista ei voinutkaan tulla Kristuksen ”todellisia seuraajia”, heille oli suotava lievityksenä avioliitto, jossa he voisivat jäljitellä Jeesuksen ja hänen miesoppilaidensa todellista rakkautta. Tämä on tietenkin varsin kaukana siitä, mitä kristityt ovat ajatelleet avioliitoista.

Lagerborg ja Wikner toimivat filosofian professoreina viime vuosituhannella, joten heidän ajatuksensa eivät ehkä enää järkytä. Mutta muutoin toivoisi, että yhteiskunta olisi kehittynyt heidän päivistään.

Myös minä, arvostellessani avioliittoa, kamppailen tätäkin kautta sellaista vanhoillisuutta vastaan, joka on vain naamioitu edistyksellisyydeksi ja jossa avioliiton puolustamista käytetään perimmältään samanlaisena verukkeena äänten kalasteluun puolueissa kuin avioliiton vastustamistakin. Älkäämme unohtako myöskään Søren Kierkegaardia, joka antoi piupaut avioliitoille joko/tai-pohdinnoissaan. Paikkaansa pitää vanha sanonta: ”Avioliiton ainoa todellinen uhka on avioliitto itse!”

Piditkö tästä kirjoituksesta? Näytä se!

0Suosittele

Kukaan ei vielä ole suositellut tätä kirjoitusta.

NäytäPiilota kommentit (4 kommenttia)

Käyttäjän suburbian kuva
Sini Lappalainen

Tämä oli hieno selonteko menneen keskustelun sisältämistä aiheista.

Käyttäjän heikkitoivonen kuva
Heikki Toivonen

Minäpä koitan hyshytellä, etten rakkaus-asiallani kovin ketään häirihtisi.

Tosin en ole rakkaudesta mikään paras ihminen puhumaan, enkä siitä tässä varsinaisesti aiokaan puhua (kirjoittaa). Minä kun en oikein edes tiedä, mitä sellainen on, vaikka siitä niin paljon puhutaan ja historiassa on puhuttu jos kohta kirjoitettukin.

Osaako blogisti sanoa, miksi avioliitto-instituutio oli sateenkaariväelle niin tärkeä asia valloittaa?

Ottaen huomioon mm. Niinistön esityksen virallistettujen parisuhteiden nimittämisestä ainoastaan pariliittona, joka (koko esitys) olisi toteuttanut myös tahdon2013-liikkeen ajamat juridiset tavoitteet, nimitysasiaa lukuunottamatta.

Koska Hankamäki oletettavasti on seurannut asiaa ja myös käydyn keskustelun osapuolia lähemmin kuin minä, haluaisin kysyä blogistilta hänen arviotaan seuraavasta asiasta.

Mitä siis sanot arvionasi, kuinka suuri osuus tahdon2013 -puolen heteropariskunnista oli solminut avioliiton ennen kansalaisaloitteen nimienkeruuajankohtaa ja mikä oli vastaava osuus avioliittolakia vastustaneiden heteropariskuntien keskuudessa?

Tai ehkä paremminkin: mikä on arviosi edellä tarkoitettujen osuuksien suuruusjärjestyksestä ja suhteen toisiinsa nähden suuruudesta?

Seppo Hildén

"Kuten olen jo aiemminkin todennut, tasa-arvoisen avioliittolain lähes ainoa merkitys on vertauskuvallinen."

Tohtori voi sitten lohduttaa adoptiolasta, joka saa joko kaksi äitiä tai kaksi isää itselleen, että sulle annettiin kuule vertauskuvallisesti sekä isä että äiti.

pekka numminen

Vilpittömät onnitteluni kaikille sukupuolineutraalista tai tasa-arvoisesta avioliittolaista kaikille, siviilisäätyyn tai seksuaaliseen suuntautumiseen katsomatta.

Toimituksen poiminnat

Tämän blogin suosituimmat kirjoitukset

Sivut