Jukka Hankamäki Osaa ja uskaltaa.

Kansallinen omaisuus ja isännättömän pääoman ongelma

Isännättömän pääoman ongelma tunnetaan myös ”yhteismaan tragediana”. Jos laidunmaa on yhteistä, jokaisella karjankasvattajalla on intressi viedä laitumelle mahdollisimman paljon karjaa. Koska ruohoa on rajallinen määrä, jokaisesta uudesta laidunnettavasta saatava lisähyöty pienenee, ja tätä sanotaan laskevan rajahyödyn laiksi. Lopulta käy niin, että ahneuden voittaessa kaikki ruoho tulee syödyksi, ja karja kuolee nälkään.

Yhteismaan tragediaa käytetään usein yhteisomistuksen arvostelemiseen. Yhteisomistusta voidaan puolustaa toteamalla, että noin traagisesti ei käy suinkaan yhteisesti omistetulla maalla vaan ei-kenenkään maalla. Yhteisesti omistetun maan haltijoillahan on suuri intressi huolehtia myös siitä, ettei karjalauma kasva liikaa, eli rajoittaa maan käyttöä. Ongelma syntyykin vasta sellaisen resurssin kanssa, jolla ei ole omistavaa subjektia lainkaan, tosin sanoen isännättömän pääoman kanssa.

Kuinka traagista onkaan, että tärkeimmät luonnonvaramme, kuten ilmakehä ja vesivarat, ovat nimenomaan tuota isännätöntä pääomaa? Ihminen tulee toimeen ilman happea vain muutamia minuutteja, ja silti juuri ilmakehä kuuluu isännättömän pääoman piiriin, samoin maailman valtameret. Ehkä sanonta ”ei-kenenkään maa” on harhauttanut jättämään valtioiden rajojen ja talousalueiden ulkopuoliset vesialueet huomiotta. Siksi niille saa kylvää mitä tahansa.

Koko jättiläismäinen ilmastonmuutos johtuu juuri siitä, ettei ilmakehää omista kukaan, jolla olisi taloudellinen intressi sitä suojella. Toisaalta ilmakehän julistaminen jonkun tietyn tahon omaisuudeksi johtaisi ennen pitkää siihen, että hengittämisestä tulisi pankkitoimintaa: ”Jos hyväksyt hengitysmaksun korotuksen, sinun ei tarvitse tehdä mitään. Mikäli et hyväksy asettamiamme ehtoja, voit lakata vetämästä ilmaa keuhkoihisi...”

Näin mukavaa olisi luonnonvarojen kapitalisoiminen, ja ”ei-kenenkään alueeksi” julistamisen sijasta elintärkeille luonnonresursseille sopiikin juuri yhteisomistus, jonka käytöstä sovitaan poliittisesti.

Luonnonvarojen kapitalisoiminen on valitettavan pitkällä Suomessa. Vaarassa ovat muun muassa pohjavetemme ja maaperän mineraalivarat, joihin valtiolla on ollut perinteisesti privilegio. Niiden hyödyntämistä on pidetty kansantaloudellisesti tärkeänä, ja samalla myös kansallisen politiikan asiana.

Siksi on vastustettava sellaista politiikkaa, jolla pohjavesivarojamme yksityistetään ja joku ulkomainen firma myy ne muovipullo kerrallaan ”Evianin” tai ”Vichyn” tuotemerkki kyljessään. Ulkomaiset yritykset tähyilevät himokkaasti myös maamme uraanivaroja. Niitä ei saa antaa ulkomaisten toimijoiden hyödynnettäviksi.

Viime päivinä on saatu osoituksia siitä, kuinka huonoa politiikkaa valtion omaisuuden yksityistäminen on ollut. Yleisradion aiemmin omistama Digita takoo rahaa nykyisille ulkomaisille omistajilleen samalla kun yhtiö kiskoo maksua jokaisesta Yleisradion lähettämästä bitistä.

Koska jälkiviisaus on parasta esittää etukäteen, vastustin Digitan myyntiä jo silloin kun hallitus laittoi sen lihoiksi. Perusteeni oli tuolloin se, että lähetysverkko on turvallisuusstrategisesti tärkeää omaisuutta. Nyt valtionyhtiön ostaneella firmalla on ”yksityisomistettu monopoli markkinataloudessa”, toisin sanoen hinnoittelun yksinvalta, ja kaikki tämä oikotietä: ilman kapitalismiin liittyvää pääoman keskittymistä! Arvaapa, kuka maksaa.

Suomessa on vaadittu infrastruktuurin kansallistamista myös laajemmin. On poliittisesti etevää vaatia sellaista, mikä on jo saavutettu, sillä onnistuminen ei jää tällöin tuloksista kiinni! Maantiet, rautatiet, katuverkosto ja lentokentäthän ovat valtion, kuntien tai niiden omistamien yritysten omaisuutta, samoin suuri osa sähkön runkoverkosta. Omastakin mielestäni kansallinen omaisuus on suurta rikkautta, ja Euroopassa kannattaisi kansallistaa eritoten pankit, joille valtiot ovat antaneet rahanluontioikeuden, sekä palauttaa täten rahanluonti-instituutio julkisen vallan kontrolliin talousdemokraattien idean mukaisesti.

Palkansaajien tutkimuslaitoksen entinen johtaja Jaakko Kiander ja taloustoimittaja Seppo Konttinen laskivat muutama vuosi sitten, että valtiolla ei olisi ollut nettovelkaa 2000-luvun ensimmäisen vuosikymmenen puolivälissä juuri lainkaan, jos valtio ei olisi myynyt omistamiaan yhtiöitä. Niin hyvin firmojen arvo on noussut ja niin anteliaasti ne ovat voineet jakaa osinkoja (Seppo Konttinen teoksessaan Kansallisomaisuuden ryöstö).

Myös Britanniassa on saatu huonoa näyttöä siitä, että Thatcherin aikana suurin osa saaren lentokentistäkin yksityistettiin, ja esimerkiksi Heathrown omistus on karannut Espanjaan, Qatariin, Québeciin ja Singaporeen. Lontoon satamat on omistanut perinteisesti kaksi yksityistä yliopistoa, jotka saavat suuren osan tuloistaan niistä, ja silti ne kantavat tuhansien eurojen lukukausimaksuja. Parempi olisi kansallistaa myös yliopistot, niin että saataisiin aitoa kilpailua tieteeseen, kun kaikki olisivat samalla viivalla. Britanniassa yksityistäminen on ollut paradoksi siksi, että siellä monarkki yksityisomistaa monimutkaisten järjestelyjen kautta itse asiassa valtion koko omaisuuden.

Julkiseen omistukseen on suhtauduttu Suomessa ikään kuin kyseessä olisi yhteismaan tragedia. Myös yksityisen omaisuuden pitää nauttia hyvää suojaa, mutta oman käsitykseni mukaan julkinen omaisuus on sellaista varallisuutta, joka vahvistaa kansakunnan toimintakykyä.

Operationaalisen toiminnan yksityistämistä kannatan kyllä. Esimerkiksi junalippujen hinnat voisivat laskea (silmälasien ja lentohintojen tavoin), jos alalle tulisi kilpailua. Toisaalta yksityistäminen on suuri ongelma silloin kun omistajuus päätyy ulkomaille ja verovaroin rahoitetut julkiset palvelut on ulkoistettu niin, että liikevoitot niiden pyörittämisestä kulkeutuvat ulkomaisten sijoittajien taskuihin. Kaupungin köyhtymis- ja velkaantumiskierre pääsisi kunnolla vauhtiin, jos kaupunki yksityistäisi ja myisi voittoa tuottavat energialaitoksensa ja asuntonsa, kuten se on myynyt tappiollisen liikennelaitoksensa, ja tuloutukset tätä kautta vähenisivät drastisesti.

Ehkä yhteismaan tragedian sijasta kannattaisi alkaa puhua yksityistämisen tragediasta. Infrastruktuurin kansallinen omistus on perusteltua jo turvallisuuspoliittisista syistä.

Piditkö tästä kirjoituksesta? Näytä se!

1Suosittele

Yksi käyttäjä suosittelee tätä kirjoitusta. - Näytä suosittelija

NäytäPiilota kommentit (1 kommentti)

Käyttäjän jariojala kuva
Jari Ojala

Seuraava ei ihan suoraan liity aiheeseen, mutta koska luen ko. kirjaa parhaillaan, niin en malta olla mainitsematta. Kirja on Velka ja vaurauden varjopuoli, Margaret Atwood.

"Verojärjestelmiä on kahdenlaisia:niitä, jotka pistävät vihaksi, ja niitä, jotka pistävät todella vihaksi. Rooman valtakunnassa noudatettiin sen laajentumisvaiheessa 100-luvulla eKr. yhtä tuollaista todella vihaksi pistävää järjestelmää. Siinä verottamisen aliurakoitsijat pantiin hankkimaan rahoitus sotaseikkailuihin. Aliurakointi toimi näin siten, että koko kylälle määriteltiin verokiintiö ja paikalliset veronkantajat tekivät tarjouksen oikeudesta maksaa vähintään tuo summa Roomaan. Kisan voitti korkeimman tarjouksen tekijä. Veronkantaja maksoi valtiolle etukäteen, minkä jälkeen hänellä oli oikeus pusertaa rahat irti paikkallisväestöltä. Sanomattakin on selvää, että veronkantaja pyrki keräämään suuremman summan kuin oli maksanut Roomaan ja pitää erotus itsellään."

Tämä toiminta on edelleen käytössä valtion ja kuntienkin taholla. Nykyinen rahajärjestelmäkin näyttää merkillisen samanlaiselta toiminnalta.

Toimituksen poiminnat

Tämän blogin suosituimmat kirjoitukset

Sivut